Mistä löydän sydämeni?

Luku 5: Bruno

Puhelin on aina ollut mulle ongelma. Niinkuin hyvin suuri ongelma. Välillä tuntuu, että koko maailmani pyörii vain puhelimen ympärillä ja sillä mitä tapahtuu oikeassa elämässä, ei ole oikeastaan väliä. Terapeuttini väittää, että se on mun automaattinen suojautumismekanismi, jolla mä pyrin pakenemaan ahdistusta ja pahaa mieltä. Vähän niinkuin alkoholikin.

Mutta asia on niin, ettei mua ahdistanut. Tai ollut edes paha mieli. Mä tunsin olevani kuin melkein kuka tahansa poika, vain synkän salaisuuden sekä parin vodkashotin kera. Jos mä olisin saanut ite miettiä mistä on kysymys, niin siitä, että kaikkien muiden elämä oli niin paljo jännempää kun mun. Mun elämä oli alkoholia, bileitä ja mun kahden parhaan kaverin kanssa hengailua, sekä mausteena päälle tietenkin kissojen kanssa hengailu, maalaaminen sekä valokuvaaminen.

Oli syynä mikä tahansa, niin se todellakin kostautui. Mä nimittäin istun autossa tietäen ainoastaan viherpään eli Benjaminin nimen. Ja senkin vain sen takia, että se kertoi käyttäjätilinsä nimen myöhemmin autossa. Nyt mä siis istun autossa ja voin vaan keksiä ihmisille lempinimiä ja toivoa, ettei mun koskaan tarvi kutsuu niitä nimellä.

Mun vieressä oleva mustatukkainen poika ainakin haluaisi mun tietävän sen nimen. Sen mä voin jo sanoa. Se tuijottaa mua kuin viimeistä vesipisaraa autiomaan keskellä ja se aiheuttaa mulle kylmiä väreitä. Ja ei tarvitse varmaan erikseen selventää, ettei hyviä sellaisia.

Olo on kuin hyeenan alueelle eksyneellä gaselilla. Mä meinaan taas palata puhelimeen, mutta pitkä tuijotus on osoittanut pojalle, että se on kiinnittänyt mun huomion ja nyt mä en voi enää leikkiä kuin sitä ei oiskaan.

"Moi babe, sä oot aika hot"

Ja sen ensimmäisistä sanoista mä jo tiedän, että mä tulisin välttelemään sitä koko tän leirin ajan eikä se tulis saamaan multa pisaraakaan enempää huomiota kuin on pakko. Sen vihreänruskeat silmät eivät irrota otetaan musta vaan enemmänkin tiukentevat ja toivon vaan, että se jättäis mut rauhaan.

"Mitä sä teet tolla kapistuksella?" mun ahdistelija kysyy minulta, tarkoittaen ilmeisesti puhelintani. En vieläkään vastaa. Jatkan Redditin selaamista ja toivon, ettei se ole yhtä tyhmä miltä näyttää vaan tajuaa lopettaa ajoissa.

"Ai, että sitä leikitään vaikeasti tavoiteltavaa", jätkä naurahtaa. Vastustan kiusausta pyöräyttää silmiäni. Se vaatii viimeisetkin tahdonvoimani mitä omistan.

"Mikä sun nimi olikaan?" kysyn hymyillen pilkallisesti, nostaen viimein katseeni poikaan. Sitä se ei selvästikään osannut odottaa. Mitä se oikein luuli tapahtuvan? Että mä lähden sen mukaan kuin prinsessa palavasta tornista? Sitä se sai luvan yrittää, koska mä mielummin kärvennyn kuin lähden sen mukaan. Poika epäröi, ennenkuin vastaa.

"Andrew", hän sanoo lopulta.

"No Andy, sun aivosoluja on yhtä vähän, kun sun mahiksia saada persettä multa. Kiitos"

"Eli silloin mulla on paljon mahiksia?" Andrew ehdottaa toiveikkaana, mutta mä lyttään sen viimeisetkin haaveet panosta.

"Ei. Kuolleita aivosoluja ei lasketa", vastaan ja odottamatta enää vastausta annan puhelimen viedä huomioni tästä ärsyttävästä jätkästä.

Vastausta ei kuitenkaan tule. Ja seuraavat puoli tuntia mä pelaan tyytyväisenä puhelimella. Kuulen tutun äänen matkan loppupäässä ja vasta silloin tajuan, että Alexkin on täällä. Kuinka sokea oikein olen, kun en aiemmin huomannut?

Alex on mun serkku. Sellainen serkku jonka kanssa me aina riideltiin ja tapeltiin ja se teki mulle isoja piloja joihin mä aina lankesin. Mutta vuosien kuluessa eteenpäin siitä tuli mun vihollisen sijaan ystävä ja nyt me ollaan aika hyvissä väleissä. Se mainitsikin mulle, että sai töitä jossain nuoriin liittyvässä asiassa, mutta en arvannut, että se olisi tämä.

Alexista ajatukseni eksyvät Samiin, parhaaseen kaveriini, jolloin tajuan, etten ole ollenkaan raportoinut hänelle tapahtumia vaikka lupasin. Siirryn samantien viesteihin ja huomaan Samin jo lähettäneen pari memeä.

Minä: Äh kukaan ei vaikuta sellaselta keneen voisin tutustuu
Minä: Sitten täällä on yks limanen jätkä, joka yrittää iskeä mua

Sam: Lol, koita pärjäillä :D

Minä: Yritän, tuntuu mahdottomalta

Sam: Hanki kaveri ja kuukausi on nopeesti ohi.

Minä: Mmm..

Haluaisin laittaa vielä jotain. Vaikka kertoa että Alex on täällä tai valittaa siitä, että mulla jäi kaikken nimet hämärän peittoon, mutta auto pysähtyy parkkihalliin ja ohjaaja hoputtaa meitä jo ulos autosta.

Kun me ollaan lentokentällä niin mulle alkaa iskeä pikkuhiljaa paniikin tapainen olotila, kun mä tajuan, että mä olen todellakin matkalla tuntemattomaan tietämättä yhtään ketään paitsi Alexin. Yhtäkkiä mua alkaa kaduttaa koko leirille lähteminen, mutta sitten poika jolla on eri pari silmät hymyilee minulle ystävällisesti ja minulle tulee hiukan parempi olo.

Seuraavana minua alkaa jännittää turvatarkastus, koska vaikka olin matkustanut vain kerran ja silloinkin Irlantiin, niin olin julistanut sen inhokkikohdakseni matkustamisessa. Joka kerta kun laitoin puhelimeni ja tavarani niihin laatikoihin ja otin vyönkin pois, niin tunsin sydämeni pamppailevan, koska olin aivan varma että jotain oli unohtunut ja se laite alkaisi piippamaan. Niin ei kuitenkaan käy, onneksi. Se aiheuttaisi minulle varmaan lopullisen sydänkohtauksen. Kun me istutaan meidän portin lähellä oleville penkeille, niin Alex jakaa meille eväsleivät ja Andrew hotkii omansa, kuin häntä olisi pidetty kellarissa viisi vuotta. En ihmettelisi, se selittäisi miksi hän oli niin vajaaälyinen ja kiimainen.

"Bruno rakkaani, onks kukaan koskaan kertonut sulle, että sä oot ihan vitun hyvännäköinen?" Andrew kysyy hiljaa. Ei niin hiljaa, että se olisi kuiskaus, mutta niin hiljaa ettei kukaan muu kuule. Annan itselleni luvan pyöräyttää silmiäni, mutta samaan aikaan tuntuu kuin poskeni punastuisivat. Onneksi kuitenkin punastelen hyvin harvoin ja silloin kun punastelen, se ei johdu kellarista karanneen pojan flirttailusta.

"Andy rakkaani, onks kukaan koskaan kertonut sulle, että voisit sulkea suus?" mä kysyn siltä hymyillen hieman, mutta en todellakaan ystävällisesti. Tajuaisi vihdoinkin lopettaa.

"Joskus, haluutko sulkee sen?" Mr. Kellaristakarannut kysyy ja vinkkaa silmäänsä. Se varmaan hoki tota joka toiselle pojalle joka tuli vastaan. Tai ehkä jopa kaikille.

"Teipillä joo", vastaan olkiani kohauttaen ja se kattoo mua sen näköisenä, ettei tiedä nauraakko vai turhautua. Jos mä olisin se, niin mä olisin jo luovuttanut mun suhteen ja siirtynyt seuraavaan uhriin. Mutta se vaan jatkaa yrittämistään.

"Hei, annatko sen kelmun siitä? Mä voin viiä sunki roskat niinku mä vien sun sydämenkin", se jatkaa, mut nyt lause on enemmänkin toteamus, jonka se vaan päästää suustaan ja mä ojennan kelmun sille, mutta ennenkuin päästän irti vastaan.

"Kunhan et tuu enää takasin." 

Se nauraa, niinkuin se olisi ollut hauskakin vitsi ja heittää roskat roskikseen ja istuu sitten takasin mun viereen.

"Mä tuun aina takasin. Et pääse musta ikinä eroon", se uhkailee hymyillen ja mä käännän katseeni sen silmiin, jotka näyttää tässä valossa vihreiltä.

"Mitä mun pitää tehä, että pääsen susta eroon?" kysyn, ja mä odotan sen vastaavan jotain normaalia, mutta olisihan mun pitänyt muistaa että se on kellarissa elänyt fuckboy.

"Panna mua", se vastaa ja puree sitten huultaan, ajatellen kai olevansa seksikäs. No kyllä se vähän olikin, en mä sitä voinut kiistää, mutta sen koko persoonallisuus pilas vaan kaiken.

"Ooks sä tosissas?" mä kysyn aika järkyttyneenä ja mun kulmat on yhtä lähellä kattoa kun Andrewn ego.

"Puoliks", se vastaa naurahtaen.

"No mennää sit tonne vessaan panemaan", vastaan ilmekään värähtämättä. Nyt on Andrewn vuoro näyttää yllättyneeltä.

"Oikeesti?" se kysyy ja mä voin jo ihan huomata sen innostuksen ja yllätyksen sekaisen olotilan.

"Ei."