Mistä löydän sydämeni?

Luku 8: Gael

"Ei se mitään" oli minun inhokkilauseeni. Vihasin sitä miten se purkautui ulos suustani aina ilman lupaa ja miten se oli se lause, mikä minun kuului aina sanoa. Jokaikinen kerta. En ollut usein vihainen, suurimman osan siitä ajasta mitä minun olisi kuulunut olla vihainen, niin olin vain surullinen ja itkuinen.

Silloin, kun olin oikeutetusti vihainen, niin en saanut sanaa suustani. En osannut syyttää siitä, että joku teki jotain väärin tai näyttää vihaani. Ainoa mitä osasin oli toivoa, ettei minulta pyydettäisi anteeksi. Jos minulta pyydettäisiin anteeksi, hymyilisin ja sanoisin "ei se mitään", jolloin minun pitäisi nielaista vihani ja leikkiä, kuin kaikki olisi kunnossa. En pystynyt katsomaan ihmistä silmiin ja sanomaan, "se oikeasti loukkasi mua ja tarvin nyt tilaa" vaan suustani purkautui aina se sama "ei se mitään."

Nyt minulla ei ole edes oikeutta olla vihainen, ei varsinkaan Alexille. Hän ei ole tehnyt yhtään mitään sellaista mistä minun kuuluisi olla vihainen. Silti olen vihainen. Olen vihainen hänelle, koska hän on hyvännäköinen. Olen vihainen hänelle siitä, että hän on minulle liian vanha, mutta eniten, olen vihainen itselleni siitä, että ajattelen hänestä näin. Sitä suuremmalla syyllä minun pitää katsoa lattiaan, purra huuleeni ja miettiä taas "ei se mitään." Se on vale. Suurin isoin vale mitä olin ikinä päästänyt pääni sisälle. Tämä on todellakin haittaa, eikä ole vain "ei se mitään".

"Tarvitko apua sun laukun kanssa?" matala ääni kysyy ja käännän katseeni hämmentyneen järkyttyneenä Alexiin, joka seisoo edessäni rappusten alapäässä. Aivan kun hän olisi vaistonnut, että mietin häntä. Minulle tulee väkisinkin tunne että hän olisi jotenkin saanut selville mitä ajattelen hänestä ja nyt hänen hymynsä lopahtaisi ja hän katsoisi minuun järkyttyneenä ja älähtäisi.

"Mutta Gael, sä olet vasta lapsi!"

Niin ei tietenkään tapahdu, vaan ajatukset pysyvät visusti oman pääni sisällä ja Alex seisoo yhä siinä hymyillen odottavasti. Köhin kurkkuani ja yritän saada jotain vastausta suustani, katsoen kaikkialle muualle kuin hänen silmiinsä. Tunnen oloni vaivaantuneeksi.

"Öh", saan vastattua, eikä sekään ole mikään vastaus. Tämä on niitä hetkiä, kun toivoin, että en olisi niin ujo. Että voisin puhua ilman mitään vaivaa, heittää hauskan vitsin ja saada Alexin nauramaan, eikä tunnelman tarvitsisi olla niin kiusallinen.

"Voin kantaa sen ylös", Alex tarjoutuu ja minä tunnen punastuvani, kun nyökkään. Alex katsoo minua pitkään, ennen kuin tarttuu laukkuuni lähtien kantamaan sitä ylös. Polveni tuntuvat heikoilta ja tunnen oloni typeräksi ihastuneeksi teinitytöksi, joka kikatti hermostuneena ihastuksensa vierellä ja kietoisi hiussuortuvaa sormensa ympärille flirttailen. Ainoa, että olen vielä pahempi. En onnistunut sanomaan edes yhtä sanaa, vaan onnistuin tuijottamaan häntä lähes kauhistuneena ja sen jälkeen punastumaan. Ei ihme, että hän tuijotti minua pidempään.

Kävelen portaat ylös ja Alex laskee laukkuni huoneen oven eteen hymyillen minulle taas ystävällisesti. Sydämeni lyö nopeammin, joka saa minut tuntemaan sitä aiemmin puhuttua harvinaista vihaa. Vihaa itseäni ja typeryyttäni kohtaan, mutta se sekoittuu vatsassani oleviin perhosiin ja saa aikaan oudon, sormenpäissä asti kihelmöivän tunteen.

"K-kiitos", saan änkytettyä.

"Ole hyvä", Alex huikkaa, ennen kuin katoaa huoneeseensa. Vedän syvään henkeä ja joudun keräilemään ajatuksiani. Heitän kaikki ajatukset Alexista mieleni roskakansioon ja kuvittelen poistavani sen, niin kuin tietokoneella voi tehdä. Mutta sen sijaan, että se olisi poistunut, niin tuntui kuin mieleni olisi alkanut huutaa virheilmoitusta. 

Sen jälkeen, kun vihani haihtuu niin tilalle tulee se kuuluisa suru. Se joka useimmiten valtasi kehoni, kuin minun olisi pitänyt tuntea vihaa. Nyt se tuli, koska yhtäkkiä tunsin oloni niin yksinäiseksi ja eksyneeksi. Astun huoneeseen ja tunnistan surun koti-ikäväksi. Nyt kun en ole enää keskittynyt vihaamaan käytöstäni Alexin lähellä, niin tajuan ikävöiväni kotiin suunnattomasti. Eikö ole normaalia tuntea koti-ikävää ekana iltana? Minulla on ikävä Nicoa ja Firefoxia. Tietysti myös perhettäni. Ikävä omaa huonettani ja lämmintä sänkyäni. Minua itkettää. Räpyttelen kyyneleitä pois ja raahaan laukkuni kunnolla sisään, yrittäen näyttää siltä, etten ole purskahtamassa hirveään koti-ikävä-itkuun minä hetkenä hyvänsä.

"Haittaako sua, jos käyn vielä suihkussa?" kysyn, yrittäen pitää ääneni vakaana. Se onnistuu. Ääneni on vakaa, hento kuiskaus hiljaisessa huoneessa, jonka toiselle sängylle on lysähtänyt vihreätukkainen poika.

Poika, jonka nimi on Benjamin, pudistaa päätään ja kaivan äkkiä kaiken tarvittavan laukustani ja katoan suihkuun. En jää ihastelemaan kylpyhuonetta, vaikka se onkin aika mahtava vaan kiskon vaalean sävyiset vaatteet pois päältä rynnäten suihkuun. Vasta suihkussa annan itseni itkeä. Suolaiset kyyneleet sekoittuvat suihkuveteen ja annan itseni nyyhkyttää, miettien omaa rakasta huonettani. Minulle tulee paljon parempi olo, kun lähden suihkusta.

Nyt minun pitäisi vain hankkia ystäviä, vältellä hyvännäköistä Alexia ja nauttia lomasta.