Saastaista vettä sataa

10.

Saana istui sängylläni tullessani kotiin keskiviikkoiltana tavanomaiselta kierrokseltani Lintumäellä.

Kohotin sille vähän kulmiani, koska 1. äitini oli alakerrassa, joten Saana oli tunkenut sisään varmaan väittäen, että meillä oli läksyt kesken ja 2. äitini ei ollut sanonut asiasta mitään, joten ehkä sittenkään Saana ei ollut sanonut mitään läksyistä. Minulla oli edelleen huulillani muisto Nikolain tupakasta enkä halunnut juuri nyt keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen.

"Sä et vastaa puhelimeen", tyttö sanoi ja sen ilme oli haastava. Huokaisin ja pudistelin lunta hiuksistani matolle yrittäen olla katsomatta siihen. Mielestäni en ollut sille mitenkään raportointivelvollinen ja minun teki mieli sanoa niin, Birgitta ja Kari tiesivät kyllä missä suunnilleen menin. Tai ainakin saivat minut kiinni, kun oli tarve. Enkä ikinä ollut kaukana, jos siitäkin haluttiin keskustella. Minun oli vaikea ajatella mitään järkevää, enkä tiennyt miten tyttö muutenkaan reagoisi mihinkään. Kaikki tuntui hankalalle.

"Kassu", Saana sanoi, kun en reagoinut mitenkään. "Miksi sä haiset tupakalle?"
Huokaisin uudelleen, tällä kertaa paljon syvempään ja jätin hupparin päältä vetämisen pois laskuista. Käännyin tyttöä kohti, joka kohensi silmälasejaan sen näköisenä, ettei aikonut päästää tätä aihepiiriä menemään ennen kuin olin vastannut sille jotain tarpeeksi hyvää.
"Ehkä siksi, koska mä poltan?" vastasin väsyneellä sävyllä. "Satunnaisesti ainakin."

Saana näytti vähän aikaa sille, ettei tiennyt mitä sanoa. "Mistä lähtien?"
"Ei siitä kauaa oo", vastasin ja istuuduin tytön viereen sängylle. Jätin meidän välillemme kuitenkin selkeän hajuraon ja se taisi tajuta sen itsekin, koska sen huulet vetäytyivät hyvin äitimäiselle viivalle. "Ja mistä lähtien mä oon ollut sulle jotenkin tilivelvollinen?"

"Johtuuks tää Rautavasta?" Saana kysyi ohittaen kysymykseni kokonaan ja halusin irvistää sille.
"Miks Nikolailla ois minkään kans mitää tekemistä?" kysyin vastakysymyksen, vaikka tajusinkin pian tehneeni sen ihan liian kärkkäästi. Paljastin kaiken aina olemalla kuin avoin kirja, en osannut pitää naamaani peruslukemilla enkä varsinkaan valita ääntäni ja sanojani tilanteeseen sopiviksi.
"Just ton takia", Saana totesi ja sen ääni oli melkein vihamielinen. "Sä oot ollu pari päivää ihan kummallinen."

"Mä tiedän", vastasin, koska tiesin käyttäytyväni oudosti. En vain voinut sille mitään. Tajusin, että olin ihastunut päätä pahkaa, enkä tiennyt yhtään mitä tehdä asialle. Tai miten edes käsitellä sitä. Tosiasiassa en halunnut ajatella niin pitkälle, että olisin käsitellyt asiaa. Juuri nyt oli ihan hyvä, velloin tunnesotkussa ja tunsin olevani tyytyväinen siihen. Enkä todellakaan halunnut keskustella asiasta kenenkään kanssa.

Saana tuijotti minua vähän aikaa sen näköisenä, että halusi sanoa vielä jotain, mutta sitten se nousi seisomaan ja vei kädet lanteilleen.

"Fine. Eti mut kun sulla on vihdoin pää pois perseestä", se tokaisi ja käveli ulos ovesta ennen kuin kerkesin edes kohottaa katsettani kunnolla sen perään. Hetken aikaa mietin, että minun pitäisi varmaan nousta ja ottaa se kiinni, tai edes huutaa sitä nimeltä, mutta kaaduin sängylle selälleni ja löin käden naamalleni. Joskus olin aivan uskomattoman paska hallitsemaan elämääni millään asteella. Mutta toisaalta, en ollut missään vaiheessa pyytänyt Saanaa sekaantumaan siihen.

Kymmentä minuuttia myöhemmin arvelin, että oli turvallista mennä alas ja hipsin portaisiin. Äiti seisoi keittiössä tekemässä salaattia ja hyräili, mutta sen ajatukset olivat selkeästi muualla. Porras narahti jalkani alla, mutta äiti ei katsonut minua päin, joten se varmaan jo odotti minua.

"Onko kaikki hyvin?" se kysyi, kun istuuduin keittiön pöydän laidalle. Se ei edes sanonut siitä mitään, joten sillä todellakin oli joku spesiaali ajatus mielenpäällä. Tunsin oloni hermostuneeksi tiedon johdosta.
"On kai", mumisin ja yritin olla nypläämättä pöytäliinaa sormillani.
"Saana lähti aika äkkiä. Oottekste riidoissa?"
"Ei kai."
"Kasimir."

Nostin katseeni äitiini sen äänen sävyn takia ja kävimme hetken aikaa pientä taistelua katseiden välityksellä. Sen kasvot näyttivät huolestuneilta ja minä huokaisin.
"Ei meillä silleen, vähän väärinkäsityksiä vaan", yritin selittää, vaikka se oli melko tuhoon tuomittua äidinkin ilmeen perusteella. "Mulla on vähän muuta ajateltavaa just nyt."
"Nikolai?" äiti kysyi ja mietin, oliko sillä oikeasti joku kuudes aisti. Tai silmät selässä. Jessus.
"Joo", tokaisin, koska mitäpä tuota enää kieltämään.

"Millaset välit teillä nyt sitten on?" Birgitta jatkoi ja tiesin, että se yritti olla kovasti mahdollisimman neutraali. Olin kiitollinen siitä ja yritin jopa hymyillä vähän.
"Ihan jees", vastasin ja työnsin kädet reisieni alle. "Tai siis, me saatiin juttelemalla setvittyä asioita ja ollaan vissii... kavereita nyt."

Äiti katsoi minua vähän aikaa merkitsevään tapaan ja kysyi sitten: "Vain kavereita?"
Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja pelkäsin punastuvani kuin paloauto, joten pakotin itseni ajattelemaan ihan mitä tahansa muuta. Kuten pakkaskeliä tai sellaista. Pakastinta. Pakastekasviksia.

"No tietysti", yritin sanoa. "Mitä muutakaan?"
Birgitan vinosta hymystä päätellen pakastekasvisten ajattelu oli saanut minut muistuttamaan vain tomaattia. Pakenin keittiöstä mahdollisimman nopeasti oman huoneeni rauhaan ennen kuin möläyttäisin jotain, mitä tulisin katumaan.

Kari soitti minulle vähän yli yhdeksän illalla ja katsoin puhelinta vähän aikaa hämmentyneenä.

"Moi?" vastasin kuitenkin, vaikka me olimmekin aika lailla enemmän sitä tekstaavaa sorttia. Tai enemmänkin whatsappaavaa.
"No moi, miten siellä menee?"
"Mitäs tässä, aamulla koulua", sanoin. "Kui? Onks sulla jo nyt ikävä meitä?"
"Ainahan mulla on", Karin lämmin ääni sanoi langalta ja hetken aikaa ajattelin jo sen soittaneen ihan oikeasti vain kuulumisia. "Mut Kassu, oli mulla asiaakin. Juttelin äitis kanssa."
Ja sieltä se tuli. Taka-ajatus. Loistohomma. Tuijotin kattoa lasittunein katsein, koska silmiä särki kannettavan tuijotus kolmatta tuntia putkeen.
"-- ja siis, se vaikutti vähän huolestuneelle", Kari jatkoi ilmeisesti jo pidempää lausetta ja tajusin, etten ollut kuullut yhtään mitä se sanoi.
"Sori", sanoin väliin ajattelematta asiaa yhtään. Halusin vain saada sen hiljenemään ennen kuin se jatkaisi ranttaustaan, mitä en välttämättä halunnut edes kuulla. "Mulla ei oo hajuakaan mistä sä puhut."

Se taisi tulla ulos jotenkin paljon karkeammin kuin olin ajatellut, koska linja meni ihan mykäksi. Kari kuului vain hengittävän hiljaa ja minä halusin lyödä itseäni. Oikein kovaa. Mielellään naamaan. Tyydyin haukkumaan itseäni idiootiksi pääni sisällä ennen kuin kokosin itseni ja yritin saada ulos edes yhden järkevän lauseen. Yhdeksän vuoden äidinkielenopintojen jälkeen se tuntui edelleen olevan täysin mahdotonta joissain tilanteissa.

"Sori, siis oikeesti. Mä vaa upposin ajatuksiini, en tarkottanu sitä mitenkää... Tollee."
"Mä tiiän Kassu", Kari sanoi ja kuulosti ihan helvetin väsyneelle. Hieroin naamaani tuskastuneena ja suljin silmäni, jotta voisin keskittyä sen sanoihin paremmin. En halunnut missata enää mitään, koska en halunnut kuulla tuollaista turhautumista sen äänessä enää uudelleen saman puhelun aikana. Tunnistin nimittäin sen turhautumisen, se oli sitä samaa väsymystä, mitä tunsin itsekin. "Mä vaa yritin sanoa, et äidistäs tuntuu, ettei se saa otetta suhun. Jos sä haluat puhua jostain, sä tiiät kyllä, että mä kuuntelen sua."
"Tiiän", sanoin ja yritin estää ääntäni värisemästä. Halusin lopettaa puhelun, mutta samalla halusin pitää siitä kovempaa kiinni. En koskaan lopettaa sitä. Kari oli minulle niin paljon enemmän isä, kuin  kukaan muu voisi olla eikä sitä voinut niin vain unohtaa. Purin alahuultani ja yritin hengittää. "Kiitti."

"Ei mitää", Kari hymähti ja päästin ilmat keuhkoistani, joita en ollut tajunnut edes pidätelleeni. "Jutellaan lisää perjantaina ku tuun kotiin."
"Joo. Öitä."
"Öitä."

Sen äänessä oli hymyä, kun katkaisimme puhelun ja minäkin tajusin hymyileväni vähän. Laskin puhelimen pääni vierelle tyynylle ja tuijottelin kattoa pitkän aikaa ylitse järkevän nukkumaanmenoajan.