Huone oli täynnä soittimia, pianoja, akustisia kitaroita, bassoja, erilaisia rumpuja ja viuluja. Katselin huonetta ihmetellen, se oli niin kaunis. Mikään muu kuin musiikki ei tehnyt minua onnellisemmaksi, kuin musiikki. Hymyilin.
Hitaasti käänsin katseeni punaiseen nahkasohvaan ja poikaan, joka siinä istui.
"Moi." Robin sanoi hymyillen, kävellen luokseni. Katselin häntä ja siinä hetkessä en muistanut omaa nimeänikään. Edessäni seisoi syy, miksi vielä elin, miksen luovuttanut vaikka tuntui, että millään ei ollut enää mitään merkitystä. Tämä poika pelasti minut.
"Moi." Sanoin hymyillen. Robin levitti kätensä minua kohti ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Painoin pääni Robinin rintaa vasten ja hän silitti selkääni hellästi. En tiedä kauan seisoimme sillä tavalla, mutta lopulta irrotin itseni Robinin otteesta ja käänsin katseeni häneen.
"Mikäs sun nimi on?" Hän kysyi.
"Mä oon Emmi." Vastasin hymyillen.
"Haluuksä tulla istuu tonne sohvalle, ettei sun tarvii seistä koko tapaamisen aikana?" Robin kysyi. Nyökkäsin ja seurasin häntä sohvalle.
"Robin?" Kysyin varovaisesti.
"Joo?"
"Kiitos."
"Mistä?" Hän kysyi, hieman hämillään.
"Sä pelastit mun hengen. Ja mä tiiän et se on tosi kliseinen juttu sanoo tämmösissä tapaamisissa, mut se on totta." Sanoin. Ensimmäistä kertaa tapaamisemme aikana Robin ei näyttänyt saavan sanaa suustaan.
"Mä.. Miten?" Hän sai lopulta kysyttyä.
"Viimeset kolme vuotta on ollu mulle ihan älyttömän vaikeeta aikaa. Mä olin tosi masentunu ja mä viiltelin ja kaikkee semmost paskaa. Oli niin lähel et mä oisin.. Lopettanu sen kaiken. Ja kyl mä olin aina ollu sun fani, mut viime vuonna sun musiikki tuli oikeesti tarpeeseen ja mä en enää kuunnellu sua huviksee. Se autto mua, sä autoit mua. Joten kiitos koska ilman sua mä en ois tässä nyt." Sanoin. Tunsin silmieni kostuvan ja käänsin katseeni lattiaan.
"Emmi.. Kato mua." Robin sanoi ja käänsin katseeni häneen.
"Mä oon niin onnellinen et sä oot vielä tässä juttelemassa mun kanssa. Siis oikeesti. Mä oon niin onnellinen et sä et luovuttanu." Hän sanoi.
"Kiitos." En oikein tiennyt mitä sanoa. Olin vain niin käsittämättömän onnellinen.
"Emmi, jos mä antaisin sulle jotai niin lupaisiksä et sä et antais sitä kenellekkään? Siis et sä et ees kertois kenellekkää et sul on se?" Robin kysyi.
"Tottakai. En mä sua pettäis." Sanoin hymyillen.
"Ei mut tää on semmone juttu, et jos levität tätä eteenpäin ni mun elämästä tulee ihan kauheeta."
"Robin, mä en ikinä pettäis sua. Mä lupaan." Sanoin katsoen häntä suoraan silmiin. Robin ei sanonut mitään, hän näytti siltä, että oli tekemässä päätöstä päänsä sisällä, voisiko hän luottaa minuun vai ei? Lopulta hän kaivoi taskustaan paperipalan, otti pöydältä kynän ja kirjoitti paperille jotain. Sitten hän antoi sen minulle.
"Siinä on mun puhelinnumero. Jos sä haluut, voit soittaa mulle jos haluut vaa jutella tai mitä vaan."
Tuijotin häntä hetken.
"Onkstää joku vitsi? Onks tää oikeesti sun numero?" Kysyin.
"On on! Mut Emmi älä petä mua." Hän sanoi.
"En ikinä."
Halasimme vielä kerran pitkään, ja sitten kävelin ovesta ulos, Robin Packalenin puhelinnumero taskussani.
