Serial Killer 2

4

Sydämen syke normaali. Hengitys tasainen...mielentila...epävakaa...

TÄMÄ MIES TARVITSEE APUA.

Kaksi viikkoa olen makanut sairaalassa testien ja johtojen keskellä. Emma istuu vieressäni pitäen kädestäni kiinni. En näe häntä, mutta kuulen ja tunnen hänet. Olen edelleen syvässä unessa.

Emma: Pitääkö hänet pistää takaisin hoitoihin? Ne kesti viimeksikin kaksi vuotta.

Me emme voi muutakaan rouva Kim. Miehestänne on tullut uhka yhteiskunnalle.

Tunnen Emman kyyneleet kädelläni. Häntä pelottaa niin kuin minuakin.

Emma: Mihin te sijoitatte hänet?

Samaan paikkaan, missä hän oli ennenkin. Siellä hänellä on tutut kasvot ja ympäristö.

Lisää kyyneleitä tippui kädelleni ja voin jo tässä kohtaa kuulla vaimoni nyyhkytyksen.

Emma: Eikö mistään lähempää? Taehyung varmasti haluaisi nähdä hänen vasta sytyneen kuopuksen kasvavan.

Olemme pahoillamme, mutta se on vain hänen parhaaksi.

Meidän pitää lähettää hänet Daeguun mielensairausosastolle.

Takaisin sinne? En näkisi perhettäni...välimatka Daegusta Seouliin on pitkä, monen tunnin ajomatka eikä Emma voi lentää lapsien kanssa. Lentää Seoulista Busaniin ja sieltä ajaa Daeguun.

Emma: Kuinka pitkään?

Sen arvion emme me anna. Se riippuu vakavasti Taehyungin mielentilasta ja kuinka paha se on.

Pian tunsin taas elettä kropassani ja pystyin avaamaan silmäni. Näin häikäisevän valon ja valkoisen katon.

Emma: Tae?

Käännän päätäni vaimoni suuntaan ja hymyilen näystäni. Emman posket olivat punaiset ja silmät turvonneet itkemisestä.

Hyvää huomenta herra Kim.

En kehdannut katsoa lääkäriä kohti vain tuijotin naistani niin kuin se olisi viimeinen kerta...ainakin pitkään aikaan.

Emma: Voiko sen pistää harkintaan?

Ehdotan, että hän käy ensin täällä terapeutilla puhumassa. Hän antaa arvion ja sitten päättää tarviiko Taehyung osastoa vai ei.

Emma hymyili hennosti, mutta edelleen kyyneleitä tippui hentoisille punaisille poskille. Nostin käden jotta voin koskettaa hänen kauniita kasvoja, mutta Emma luki sen väärin ja piti kädestäni kiinni.

Me kotiutamme sinut herra Kim viikonloputtua. Sillä välin terapeutti käy täällä puhumassa.

Lääkäri sanoi sanottavansa ja lähti pois huoneesta.
Esittäisin mielipiteeni jos saisin. Pysyisin paremmin ankkurini luona, kun jossain homeisella osastolla. Haluan nähdä kuopukseni kasvavan siinä vieressä enkä monien kilometrien päässä vain puhelin yhteydellä.

Emma: Ei mitään hätää Tae. Mä olen tässä.

Niin mutta kuinka kauan...

“”

Viikko vierähti nopeasti ja pian minut lähetettiin jo kotiin. Terapeutti ei käynytkään luonani, koska hänellä oli koko viikko kiireitä, jossain muualla.

Lu: ISÄ!

Lu juoksi luokseni ja halasi minua tiukasti. Laskin kepit maahan ja halasin poikaani tiukasti.

Sana: Isiiii!

Taehyung: Hei mun pikku prinsessa.

Otin tytön samaan ja pussasin molempien päätä.
Tätä tulisin kaipaamaan eniten Daegussa...perhettäni.

Emma: Joku haluaa kans huomiota.

Emma kantoi nuorinta sylissä, joka vain heilui ja hyppi innostuksesta. Nostin kepit maasta ja menin kuopukseni luokse ja pussasin häntä päähän.

Toivon hartaasti etten joudu Daeguun, koska menettäisin niin paljon asioita poissa ollessani. Kuten lasteni kasvamisen...

En osaa ollenkaan kirjottaa kakkososaa mihinkään kirjaan. Tää tekee vaan kipeetä, koska en tiiä mitä kirjottaa...

Täst tulee TUPLASTI lyhyempi kuin se ensimmäinen.