Saisinko minäkin kuristua sädekehääni?

Luku 1. Valkoiset käytävät

Kikatusta, jokeltelua, naurua, toisinaan itkua, nämä äänet täyttivät valkoiset käytävät. Ilon ja onnelisuuden tunteita nuorten kuolemattomien henkien suista pääseviä ääniä. Nauru ja kikatus kantaa kauas pilvilinnan ulkopuolelle, joskus jopa lasten jokeltelu kantautuu helvetin portaille saakka.

Pieni tyttö juoksee hiukset hulmuen käytävää pitkin, yrittäen kiriä edessä juoksevaa hahmoa kiinni.

"Odota!"

Tyttö pysähtyy hengittämään hetkeksi, kaiken juoksemisen ja nauramisen jälkeen tuntuu vaikealta saada happea pieniin keuhkoihin. Tyttö kumartaa pienesti ottaen tukea hieman tutisevista polvistaan saaden vihdoin hengityksensä kulkemaan taas normaalisti. Nopein ja ripein liikkein hän korjaa ryhtinsä ja katselee ympärilleen.

"Minne hävisit?"

"Huhuu?"

"Tule takaisin!"

"Tämä ei ole enään hauskaa!"

Tyttö kutsui, melkein jopa huusi sanoja suustaan ulos. Hänen hennossa äänessä ei ollut vivahdustakaan vihaa tai ärtymystä, vaikka tyttö yritti saada äänensä kuulostamaan julmalta ja käskevältä. Hän huokaisi pienesti ja alkoi taas juosta käytävää eteenpäin, välillä kääntyen vasemmalle tai oikealle, pian tömähtäen jonkun jalkoja päin.

"Katsoisit vähän minne juokset, loukkaannut vielä rakas"

"Kyllä, Isä"

Tyttö oli törmännyt isäänsä, rakenteeltaan hyvin pitkään ja hieman lihaksikkaaseen olentoon. Isä hymyili tyttärelleen lempeästi, hymystä paistoi valo ja huomisen toivo. Valo hohti isästä kun hän siirtyi tyttärensä edestä ja katsoi kun tämä pinkoi pienistä jaloistaan huolimatta nopeasti eteenpäin käytävällä pian kadoten kulman taakse.

"Voi Amelie"

Isä mutisi itsekseen ja kääntyi eri suuntaan minne pienempi puhtauden perikuva oli kipittänyt. Isää huolestutti, vaikka toisen kasvoilla paisti huomisen toivo, häntä pelotti. Hän ei ollut varma oliko hänen tyttärensä mielikuvitus ottanut vallan tämän pienestä päästä, vai oliko palatsissa oikeasti joku ulkopuolinen. Ulkopuolisen läsnä olisi kyllä huomattu samalla sekuntilla, mikä huolestutti isää vain enemmän. Ketä hänen tyttärensä yritti saada kiinni ja kutsua palaamaan, hänen tietämättemyytensä joskus pääsi hänen tiellensä mikä ärsytti täydellisuuden esikuvaa.

Pieni tyttö pinkoi vieläkin jaloistaan niin lujaa kuin pääsi, käytävien samat valkoiset seinät jäivät taakse kun tyttö vihdoin pääsi ulos. Hän lysähti pehmeiden, pinkihtävien pilvien päälle makaamaan. Hän haukkoi happea pieniin keuhkoihinsa, koittaen tasata hengitystä. Tyttö mietti hetken ylpeänä, kuinka paljon hänen kuntonsa oli kehittynyt viimeisten kuukausien aikana, vaikka sillä ei ollut mitään merkitystä. Hän nosti pienen päänsä pilvestä ja hymyili leveästi, hymystä hehkui onnelisuus siihen tahtiin että tyttö olisi pystynyt pelastamaan langenneetkin yksilöt virneellään. Tyttö nousi pystöön ja pyyhki pilven partikkeleja valkoisesta leningistään pois. Hän nosti katseensa valkoisesta asustaan kauas horisonttiin, hymyillen yhä.

"Saan sinut vielä kiinni"

Tyttö hyräili lempeästi ja kääntyi ympäri, lähtien kävelemään takaisin kohti linnan ovia. Hymy yhä hänen kasvoillaan leväten hän meni ovista sisään ja kohti ruokasalia, nyt oli aika etsiä siskot.