Se oli kaunis päivä syksyllä. Changbin ja hänen kaverinsa olivat ulkona. He istuskelivat kahvilan ulkopöydissä. Koko viikon oli satanut ja tämä oli ainut päivä milloin aurinko paistoi, olihan vasta syyskuu. Changbin juo kaakaotaan hörppien mukista.
"Onko teillä mitään suunnitelmii seuraavalle viikolle?" Hyunjin kysyy ja katselee kavereitaan.
"En tiiä. Mennään vaa jonnekki hengaa yhessä kaikki" Minho ehdottaa.
"No sitä me tehdään aina" Hyunjin naurahtaa.
"Pyydetään vaikka pari muutaki mukaan?" Changbin ehdottaa.
"Hyvä idea" Minho ja Hyunjin sanovat yhteen ääneen.
"Mä tiedän!" Changbin sanoo ja katsoo nopeasti kelloa.
Changbin tiesi, että jos ei menisi nyt kotiin niin saisi hän kuulla äitinsä huolestunutta valitusta. Changbin nousee seisomaan.
"Lähden kotiin jo" Changbin sanoo kavereilleen jotka vain nyökkäävät.
Changbin lähtee kotiaan kohti vilkuttaen vielä hetken kavereilleen. Hänen kulkiessa syksyn ensimmäisten pudonneiden lehtien päällä, hän miettii kuinka kaunis tuo aika onkaan.
Changbin on aina rakastanut pimeää ja syksyä. Pian kuitenkin Changbin huomaa jotain kirkasta tämän syksyisen ilman kanssa. Aurinko oli jo alkanut laskea, joten hän ei uskonut sen olevan auringosta peräisin. Ihankuin joku tai jokin olisi toinen aurinko. Changbin sai pian hymyilevän katseen itseensä.
Kuka?