Playmate

54. Ainsworthin uusi lupaus

"Miksi hänen tarvitsisi tehdä jotain sinun uteliaisuutesi takia? Älä suostu, Aves", pyytää Keaton. En ole tyhmä. Olen tehnyt päätökseni karkuun juoksemisesta:

"Tiedätkös, liika uteliaisuus ei ikinä ole hyvästä. Mutta jos olet noin utelias, on minun iloni antaa sinulle vastauksia." Eli sen, että en aio juosta karkuun.

Keaton mykistyy hämmennyksestä. Lavine hymähtää tyytyväisenä, mutta ei Keatonille vaan minulle. Keatonin sanojen paino on pudonnut höyhenen tasolle, sillä minä olen ilmaissut suostumukseni. Anteeksi, Keaton.

"Enemmän tekoja, vähemmän puhetta. Tule", käskee Lavine, joten seuraan häntä ihmisten eteen. Sentään minulla on hieno asu, kiitos Courtneyn. Pinkki väri sopii minulle yhtä huonosti kuin tämä tilanne, jona olen kaikkien muiden huomion kohteena. Mutta aion kohdata tämän kunnialla seurauksista huolimatta.

August ei sano minulle mitään, kun Lavine ojentaa minulle viulunsa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä hänen ilmeensä kertoo kaiken. Hän ei ole tiennyt tästä, hän on yhtä häkeltynyt kuin minä. Hän ihmettelee, miksi teen tämän, niin kuin todellisuudessa itsekin ihmettelen.

Se riittää minulle. Se, ettei hän ole suunnitellut nolaavansa minua kaikkien edessä tai valehdellut minulle puolta vuotta. Voiko millään muulla olla väliä?

Lavine kannustaa kaikkia antamaan meille alkuun aplodit ja siirtyy sitten sivuun Irinan viereen, hymyillen. Tuon hymyn hän osaa. Hänen kulissinsa ovat häikäisevät.

"Kerro vain joku kappale, minkä osaat, niin minä improvisoin. Parempi niin, että minä olen hukassa, etkä sinä", kuiskaa August vielä viime hetkellä.

"Miksi nyt enää sitä miettimään, kun Dvorakin nuotit ovat esillä?" totean muka itsevarmana, vaikka nyrkkini puristaa viulun kaulaa hermostuksesta.

"Jos olet varma", August vastaa, yhä enemmän ihmeissään.

Varma tai epävarma, minun on annettava näille ihmisille, mitä he pyytävät. Olkoon tämä vaikka maksu herkullisennäköisestä ruoasta, jota en syönyt, ja hienoista juhlista, joista en nauttinut.

Koska salissa ei tule hiljaista, August ryhtyy soittamaan. Hänen hieno alkusoittonsa peittyy meluun, ja se on väärin. Harmikseni äänet hälvenevät vasta minun vuoroni lähestyessä, vaikka omasta puolestani uskon, että asian olisi pitänyt mennä toisinpäin.

En tiedä voiko seuraavia tahteja sanoa minun vuorokseni. Olen pahoillani Dvorakia kohtaan, mutta minun tulkintani tästä kappaleesta voi hieman poiketa siitä, mitä hän on musiikillaan tahtonut sanoa.

Minun tulkinnassani viulisti ainoastaan pyrkii sanomaan jotain sekavaa pianon yli, eikä kaikesta huolimattaan saa ääntään kuuluviin. Viulu yrittää kirkua ja raakkua ja kerjätä huomiota tuottamalla mahdollisimman häiritseviä ääniä. Välillä se väsyy ja hiipuu, ja on kauan täysin hiljaa.

Piano, joka haaveilee kauniisti omissa maailmoissaan, ei ole tarpeeksi alhainen laskeutumaan samalle aaltopituudelle. Piano tuottaa vain kauniita ääniä ja laulaa vain kauniita lauluja. Sen maailmaan on vaikea ylettyä, eikä viulu ylety siihen.

Sen maailma on paikka, johon kuuluu mestarikursseja, kesäkonsertteja, sävellyskilpailuja ja varsinkin teinivirtuooseja. Se on Lavinen maailma, se on Augustin maailma. Se on heidän hieno yhteinen mahdollisuutensa elää elämää täysillä. Se on jotain, mihin minä en ylety.

Totuus on vain se, että olen niin alhaalla, että ylös on ainoa suunta, johon katsoa. Siksi en osaa kuin kurottaa ylöspäin, katsella tähtiin ja hapuilla pilviä.

Saatan ehkä hipaista taivaan valkoista hattaraa, mutta olen sokea huomaamaan, etten voi tarttua siihen. Saatan nähdä vilauksen tähdistä, mutta ilman kykyä lentää, en voi päästä niitä lähemmäs. Minun on tyydyttävä katsomaan kaukaa, kuinka nuo tähdet loistavat.

Nyt olen kylläkin sulkenut silmäni tiukkaan ja sulkenut kaikki katseet pois ympäriltäni. Tämän loputtua Lavine voi loistaa vielä kirkkaammin. Hän voi tehdä sen minun kustannuksellani.

Ja kun kappale loppuu, kukaan ei taputa eikä hurraa. Kaikki ovat vain hämmentyneitä - paitsi Lavine ja Irina. Tätähän he halusivat.

Teinivirtuoosi tulee suoraan luokseni, mutta hän ei puhu vain minulle. Vuorosanat ovat tarkkaan harkittu osa näytelmää, ja hän lausuu ne kaikkien kuullen: "Olisit vain voinut kieltäytyä, jos tiesit pilaavasi tunnelman. Onko soittosi aina tällaista?"

"En ole ikinä muuta väittänytkään", vastaan. Jos on yksi henkilö, jonka en halua kaivavan hautaani, se on Lavine. Teen sen mieluummin itse. "Tällainen soittaja minä olen. Näillä taidoilla tulin Ainsworthiin", sanon kaunistelematta.

Seison selin Augustiin, vaikka hän on ainoa, kenet nyt haluaisin nähdä. Tällä tavalla kuolemantuomiokin tulee - arvaamatta ja epämiellyttävimmässä paikassa. Kunpa olisin edes kerran vielä saanut viettää aikaa rakkaan maantiedonkirjani kanssa.

"Näin puhuu Avril Westbrook, kuuluisa Ainsworthin uusi lupaus, joka heti ilmaantuessaan sai koulumme ykköspianistilta pyynnön soittaa yhdessä!" huudahtaa Irina ilmeisesti ihmetyksen vallassa, kiukusta katkera sävy äänessään.

"Mitä mieltä olette?" hän kysyy vierailtaan, "Kumpi heistä sopii paremmin Augustin kilpailupariksi?" Hän tarkoittaa tietysti, että kumpaa, minua vai Lavinea, pojan pitäisi säestää Ainsworthin jousien sarjassa, ja kumman meistä pitäisi päästä sekä loppukilpailuun että Young Composer Londoniin. Kukaan ei näytä vieläkään sisäistäneen sitä, ettei minulla ole aikomusta pyrkiä kumpaankaan niistä.

August korottaa ääntään: "Minä päätän itse, kenen kanssa soitan."

Lavinen kasvot vääristyvät vihasta, kun hän väistyy häkeltyneenä pojan tieltä, joka nyt astuu puolustamaan minua. "Luulin, että teidänlaisenne muusikot näkisivät musiikin suurempana asiana kuin teknisenä lajina", August tuhahtaa.

"Äskeinen ei voinut ollut nautittavaa millään asteikolla tahansa mitattuna!" Lavine tiuskaisee takaisin.

"Ei kukaan niin sanonutkaan. Ei hän itsekään. Onko joku täällä sitä mieltä, että te teitte reilusti häntä kohtaan?"

"Minä ainakin", vastaa Henry ilmestyen esiin, "Se oli vain yksi viaton idea, ja hän olisi yksinkertaisesti voinut kieltäytyä, jos hänellä ei ollut mitään valmista esitettävää."

Tästähän tulikin monimutkainen juttu.

"Jättivätkö he muka vaihtoehtoja?" huudahtaa August, melkein jo suutuksissaan. Minulla ei näytä olevan muuta vaihtoehtoa, kuin selittää kaikki itse.

"Tein sen täysin omasta tahdostani", sanon väittelyksi kääntyvän juttelun yli, "Halusin oikaista kaikki väärinkäsitykset, joita soittoani kohtaan nähtävästi oli syntynyt. Tiedän täysin, miltä se kuulosti, ja olen kaiken Ainsworthissa olemiseni ajan tuskaillut sen kanssa. Mutta sitten yksi henkilö auttoi minut epävarmuuteni yli kohtaamalla sen kaiken eri näkökulmasta."

Pysähdyn hengähtämään, ja huomaan, että minua oikeasti kuunnellaan. Kukaan ei puhu päättäväisen ääneni yli. Tiedän, ettei se aina ole ollut sellainen. Vielä muutama kuukausi taaksepäin se oli ujon, hiljaisen tytön pieni ääni.

"Nyt hänen ansiostaan ymmärrän sen, ettei soittoni ole minulle syy hävetä itseäni, mutta syy, miksi olen tällä hetkellä Ainsworthissa." Näin puhuu Avril Westbrook.

***

Toukokuussa 2020
Sanoja 934