Meidän

01

ALEX OLSEN

Nojaudun lähemmäs vasten epämukavaa puutuolia vetäessäni keuhkoni täyteen sairaalassa leijailevan desinfiointiaineen pistävänä hajulla maustettua ilmaa. Siemaisen toisen kulauksen muutama minuutti sitten hakemastani teekupista, ennenkuin siirrän katseeni -ties kuinka monetta kertaa- kärsimättömästi seinällä piinaavasti tikittävään kelloon.

Ian teloi jalkansa ja mun oli tuotava se tänne tikattavaksi, mutta mä alan pikkuhiljaa epäillä että lääkärit ovat löytäneet jotain muutakin epätavallista koko jätkästä. Se katosi huoneeseen numero 598 reilu puoli tuntia sitten, ja meidän olisi tarkoitus olla kaupungin toisella laidalla tutustumassa paikalliskulttuuriin kymmenen minuutin kuluttua.

Poikien reissu 'rankkojen' opintojen jälkeisen kesäloman kunniaksi  kuullosti hyvältä idealta vielä Oslon täyteen ahdatun lentokentän puolella, mutta suurinpiirtein siitä eteenpäin asiat on siirtyneet hieman uuteen uskoon. Lentokoneessa päälle niskaan lentäneet  pikkulapsen oksennukset, meduusan kivuliaat pistokset, pienet väärinkäsitykset paikallisten kanssa ja kaiken kruunannut Ianin viidakkoveitsestä saatu brutaali osuma on hieman päässeet latistamaan tunnelmaa.

Se idiootti sitten päätyi nappaamaan museossa 'älä koske' kyltin toiselta puolelta järjettömän kokoisen muinaisen viidakkoveitsen ja mäsäytti sen suoraan polvensa alapuolelle.

Ja se kaikki on tapahtunut neljän päivän sisällä, neljän. Ties mitä seuraavat kolme viikkoa ajatteli tuoda tullessaan.

Lasken katseeni seinällä tikittävästä kellosta edessäni avartuvalle, kummastuksekseni vain muutamien ihmisten ympäröimälle pitkälle käytävälle, jota muutaman vuoden ikäinen poika viilettää intoa puhkuen edestakaisin.
Pojan nenän päällä keikkuvat pienenpienet, pyöreän muotoiset silmälasit, lyhyet hiukset taittuvat tiheähkölle kiharalle pään päällä, ja kainalossa tuo kannattelee jonkun uuden lastenohjelman logolla painettua ilma täytteestä palloa.

Hän kipittää pienet popot maata innokkaasti läpsien ohitseni vielä kerran, jolloin kovasta vauhdista innoittuneena, tuon ote kainalossa huterasti keinuvasta pallosta tipahtaa, ja pikkumiehen on palattava muutama askel taakseppäin kyykistyäkseen poimimaan lelu takaisin kainaloonsa. Aikuiselle kuuluvat varvassandaalit ja paljaat pohkeet ilmestyvät alaspäin suunnattuun näkökenttääni, kun pojan päässä sijainneet suloiset silmälasit pamahtavat lattialle, ja suusta purkautuu turhautunut huokaus.

Mies laskeutuu polvilleen lapsen viereen, tarttuu ruskettuneilla sormillaan laseista kiinni,  ja tutkailee hetken hieman naarmuttuneita linssejä, ennenkuin nostaa tuotteen takaisin pojan pikkuruisen nenän ylle.

"Anton! Sun piti pitää sitä silmällä, ei rikkoa taas kaikkea"  kuulen tytön toruvan, vahvaa aksentillista englantia käyttävän äänen ja nopeat askeleet, jotka äkkiä löytävät paikkansa eteeni poikakaksikon vierelle. "Gabriel, sun on kuunneltava, kun isä sanoo että sun on rauhoituttava"

Äitikö? Tosi nuoren näköinen. Isä näyttää varmaan lähemmäs kymmenen vuotta vanhemmalta, eikä hänkään vanha ole.

Juuri sekä miestä että poikaa torunut henkilö kuullostaa todella tutulta, mutta en saa päähäni naisen henkilöllisyyttä sitten millään. Ehkä joku vanha tuttu, en tiedä.

"Se on ollut kauhean kireänä tänään, eikä varmasti tykkää tälläisestä, menkää istumaan ja esittäkää ettei mitään olisi tapahtunutkaan" Tyttö jatkaa moittien kaksikkoa, osoittaen lauseen lähinnä -ilmeisesti pikkupojan isälle- joka nyökyttelee päätään ahkerasti taluttaessaan lasta takaisin paikalleen.

Hän laskeutuu Gabrieliksi nimetyn lapsen vasemmalle puolelle nostaakseen katseensa moninumeroisia lukuja täynnä oleviin oviin, joista hän tuntuu odottavan jonkun saapuvan. Aivan kuin luultavasti kaikki muutkin täällä odottavat. Tuo kääntää arvaamatta silmänsä suoraan naamaani ja veikkaan hänen huomaavan varovaisen vilkuiluni. No mitä, olen vain utelias?
Tuo tuijottaa punertuneita kasvojani arvosteleva katse yllään, ennenkuin vetäytyy supattamaan jotakin miehen korvaan.

Eikö tollainen ole vähän epäsoveliasta jos te seurustelette? En mä nyt kuitenkaan koe noin hyvännäköinen olevani.

Mun tekisi mieli avata suuni ja näpäyttää jotakin hassua itseeni kohdistuneesta suoranaisesta tuijotuksesta, mutta tuskin kerkeän miettiäkään asiaa, kun Ianin ääni kajahtaa ilmoille ja saa mut kääntämään katseeni sitä ovea kohti, jonka aikaisemmin niin tomerasti odotin avautuvan.

Ianin askellus ei ole täysin virheetöntä, aika haasteellisen näköistä jos totta puhutaan, mutta se ei ole tismalleen se mihin kiinnitän huomioni.
Ei myöskään kamala sateenkaaren väreillä maalattu paita, tai otsalla keikkuvat aurinkolasit joiden toinen linssi on pudonnut jonnekkin hiekkarantojen uumeniin.

Se, mikä kiinnittää huomioni, on pojan kyljessä mukana roikkuva, naurua kupliva tyttö. Nuori nainen oikeastaan.
Siitä saattaa olla viisi vuotta, kun viimeksi näin hänet. Voi olla että silloin hän oli vain seitsemäntoista vuotias lapsi, niinkuin minäkin, nyt lähempänä kahtakymmentäkahta ikävuotta. Mutta siitä huolimatta, se hiton nätti hymy saa mut silti muistamaan jokaikisen perhosen joka mylläsi vatsassani joka kerta kun näin hänet.
Se samainen syyllisyyden tunne kaikesta harmista mitä olen hänelle aiheuttanut, jota olen meidän teiden erilleen lähdön jälkeen yrittänyt kovasti haudata kaiken muun alle, puskee pintaan kuin mikäkin haiden keskelle hukkuva ihminen.

Hän oli viimeinen ihminen, jonka odotin näkeväni sairaalan odotushuoneessa, toisella puolella maailmaa, vitsailemassa parhaan ystäväni kanssa.

"Eden, sä varmaan muistat Alexin"

KIRJA ~MEIDÄN~ ON JATKO-OSA KIRJALLE ~HÄNEN~

ENSIMMÄINEN KIRJA EI OLE JUONEN KANNALTA PAKOLLINEN LUKEA, MUTTA JOTKUT SIVUHAHMOT TULEVAT ENSIMMÄISESTÄ OSASTA, JA JONKINLAISET ASIAT EDENIN JA ALEXIN VÄLILLÄ ON HELPOMPI YMMÄRTÄÄ MIKÄLI LUKEE ENSIMMÄISEN OSAN ENSIN!😋

toivottavasti tykkäsit ekasta luvustaa <3