Meidän

03

EDEN HUGHES

Näpyttelen nelinumeroisen lukukoodin oven pielessä roikkuvaan rasiaan, päästäkseni bzzz äänen kera sisään järjettömän korkeaan kerrostaloon, jossa väliaikainen asuntoni sijaitsi.

Ja ai hitto, miten paljon rahaa se minulta söikään.

Yritän vasemmalla kädelläni vaivalloisesti pitää narisevaa ääntä johdattavaa ovea auki, jotta siskoni saisi raahattua tummat rattaat -joissa viimein silmänsä sulkenut poika nyt lepää- suojaan järjettömältä helleaallolta.

Kun Mista on viimein saanut raahattua pian kolmen vuoden iän saavuttaneen pojan kyydissään kannattelevat rattaat hissin sisään, ja mun painettua kymmenien nappien joukosta yhtä suurimmista luvuista, mulla on viimein aikaa ajatella tänään tapahtuneita asioita.

Alex.
Alex on täällä.
Se Alex.

Mulla ei ollut hajuakaan siitä, että tulisin törmäämään viisi vuotta sitten taakse jättämääni lukio tuttavuuteen, -mikä ihme hän sitten olikaan-, toisella puolella maailmaa, ja totta puhuen, en ainakaan hypi innosta asian tiimoilta.

En olisi kaivannut muistoja menneestä, meidän elämä olisi nyt täällä. Hetkellisesti. Ehkä vielä pari kuukautta, tai sitten joitakin vuosia.

Siitä asti kun mä valmistuin lukiosta, mä en ole saanut juuri mitään oikeaa aikaiseksi. Lähinnä mä olen vaan pakoillut omia ajatuksiani ja saanut sotkettua elämääni entisestään. Kyllä mä kokeilin yliopistossa käymistä peräti muutaman kuukauden verran, mutta se ei oikein napannut, joten lähdin kulkemaan ympäriämpäri tekemässä kaikenlaisia pieniä paskaduuneja elättäkseni itseni.
Ja sitten mä eksyin jenkkeihin ja tapasin sellaisen miehen jonka tavattuani mun elämäni mullistui ihan nollasta sataan.

Sillä radalla elämäni vielä tälläkin hetkellä rullaa.

Heti kun mä saan väännettyä asuntoni ulko-oven auki, mä viiton siskolleni meneväni vessaan ja lukitsen itseni sinne hyväksi toviksi jotta mä pystyn rauhoittelemaan itseni rauhassa.

Mä todella olisin tahtonut unohtaa sen kaiken, mitä Alexin kanssa tapahtui, enkä mä sitä ollut oikeastaan pitkään aikaan miettinytkään, mutta nyt sen pienen paskiaisen piti jälleen kohdata tiensä mun kanssani.
Juuri nyt kun kaikki tuntuu olevan hyvin, mulla on inhottavan vahva epäily siitä, että asia ei pysy samanlaisena kovinkaan kauaa.

Jollakin tapaa Alexin näkeminen sai mun sydämen tykyttämään niin epämiellyttävällä tavalla, että vaikka meidän juttu loppui monta vuotta sitten, mun on siitä huolimatta pakko saada se asia oikeasti päätökseen.

E: Käykö sun tulla tänään illalla?

ALEX OLSEN

Mä tapitan suu auki tuntemattomasta numerosta lähetettyä tekstiviestiä puhelimeni näytöltä.
Eden? Ei se voi olla Eden? Ei, sen on pakko olla Eden.

Mä en voi uskoa, että se todella tahtoisi nähdä mua enää, mutta kun ensimmäisen viestin perään pamahtaa osoite, mun tekisi mieli huutaa ja hyppiä ilosta. Ehkä se on oikeasti pystynyt jollakin tapaa unohtamaan mun paskamaisuuden ja haluaa nyt aloittaa puhtaalta pöydältä, tai toisaalta voi olla, että hän odottaa oven takana aseen kanssa ja murhaa mut brutaalisti.

Kumpi vaihtoehto se sitten onkin, olen mä joko iloinen tai ansainnut sen.

Toinen asia johon mä kiinnitän huomiota ilonpurskahduksestani toivuttua on se, että viesti tuli minulle. Eden lähetti viestin tuntemattomasta numerosta minulle, Alexille, ei Ianille.
Eden säilytti mun numeroni?

Tarkoittaako se sitä, että se tahtoo vain mut paikalle, jos se kirjoitti viestin yksikössä ja lähetti sen vielä mulle, eikä Ianille niinkuin se sanoi tekevänsä.
Tajuatteko, Eden lähetti juuri mulle viestin?!

Mä koitan kerätä itseäni vielä hetken ennenkuin mä näpyttelen vastauksen.

A: nähdäänkö kasilta?