Meidän

02

ALEX OLSEN

"Ai moi" Edenin kasvoille nousee pieni kiusallinen hymy, kun sen vihreät silmät tavoittaa omani.

Kaikki sellainen lapsenomainen pyöreys kasvoissa, jota mä olin tottunut vielä lukio vuosina näkemään on yllättäen kadonnut, iholle on pinttynyt nätti rusketus ja...Hänestä oikeasti on tullut nainen.

Mutta hitto, mä en muistanut että hän oli noin kaunis.

"Moi, pitkästä aikaa" soperran noustessani Ianin vierelle seisomaan, olettaen meidän alkavan tekevän jonkinlaista lähtöä. Pojan jalka on kuitenkin paikattu, meillä on kiire Ian, kiire.

"Mmm mä en ihan odottanut näkeväni tuttuja täällä" Eden hymyilee, takaa-alalle jääneen pikkupojan ilmestyessä pian lymyilemään tuon paljaiden jalkojen taakse. Samaa seuruetta?

Syyllisyyden tunne, mikä nousee aika ajoin tytön hehkuvia kasvoja tutkiessa mieleen, lopulliseen 'eroomme' johtaneesta tapahtumasta, kaivelee vieläkin mun sisuksissa, enkä vain voi jättää suutani kiinni. "Kuule, mä tiedän että mun käytös oli aivan nauret-"

"Menneet on menneitä Alex, turha miettiä niitä, me ollaan päästy jo niiden yli" Eden keskeyttää lauseeni viittoessaan pikkujätkää siirtymään takaisin vanhempiensa luokse.

"No mutta, mitä sä teet täällä? Haluaisitko sä nähdä joskus tai jotakin?" Ian keskeyttää tilanteen, saaden Edenin näyttämään siltä, kuin se haluaisi viiltää kurkkunsa auki.

"Ian hei ei me void-"

Ai, hän tykkää keskeytellä, okei.

"Mulla on asunto täällä, olisi kiva jos te pääsisitte tulemaan" Eden tokaisee, sen ilmeen valahtaessa saman tien, kun se tajuaa kutsuneensa meidät kylään. Aivan kuin hän olisi sekunttiakaan miettimättä pulauttanut sen ulos kuin me oltaisiin vanhoja tuttuja, ja samantien alkanut katumaan sanojaan.

Tai ollaanhan me vanhoja tuttuja. Mutta vaikka menneet olisikin unohdettu, en usko että on kovin yleistä kutsua lukioaikaisia 'ei aivan poikaystäviä, mutta en oikein tiedä mitä muutakaan' kyläilemään, varsinkaan sen jälkeen kun hän on jättänyt sinut lopullisesti nöyryyttävään tilanteeseen, koska on itse varsin vajaavainen tapaus.

"Jooooo, tietenkin me tullaan" Ian lennättää sanat suustaan nopeammin kuin itse edes kerkesin prosessoimaan hassuilla lapuilla kasvojaan taputtelevan naisen kutsua. Mä läimäytän nyrkilläni kaverini selkää nyrpeä ilme kasvoillani, saaden tuon älähtämään epämääräisesti.

"Ai okei...Mä lähetän sulle sen osoitteen Ian, meidän pitää mennä nyt"  Edenin kasvoilla lepäävää ilme näyttää tismalleen siltä, kuin hän sisäisesti ruoskisi itseään piikkilangalla aivoihinsa, typerän kutsumuksensa seurauksena, mutta hän onnistuu luomaan nopean hymyn ennenkuin kääntyy pikkuperheen puoleen.

Miksi Ianilla on Edenin puhelinnumero? Mä en pidä tästä.

"Oletko sä tyhmä? Ei Eden halunnut meitä sinne, se oli vaan kohtelias" sihisen Ianin korvaan, kun me kävellään heipatteluiden jälkeen liukasta käytävää pitkin kohti alakertaan vieviä portaita.

Ian laahaa kipeää jalkaansa inhottavan näköisesti perässään, kun me siirrytään portaikkoon, jossa takaan yhden portaan yli pääsemisen kestävän ainakin kymmenen minuuttia. Hän kääntää irvistävän katseensa itseäni kohden, pysytellen hetken hiljaa. Joko hän ei tiedä mitä vastata, tai sitten se ei tajunnut mun puhettani.

"Ai, mä en ollut aivan tosissani mutta näköjään sä oletkin oikeasti  tyhmä tyhmä...Tajuatko sä Ian" murisen siirtäessäni pojan käsivarren hartioideni ylle, jotta tuo voisi nojauta painollaan kehooni, helpottaen omaa laskeutumis urakkaansa.

Sen siitä saa kun leikkii kyltin väärällä puolella olevilla teräaseilla.

"Miksi se kutsuisi meidät sitten sinne?" Ian kurtistaa kulmiaan, kuulostaen olevan täysin toisella planeetalla.

Kukkuu kukkuu Neptunuksen hallitus haloo, lähettäisittekö Ianin takaisin maan päälle, kiitos.

"Ei hitto sä olet kujalla" mutisen, meidän saavuttaessa vihdoin ihmisiä tulvivan alatasanteen, josta me päästään helposti takaisin kadulle, jonka toisella puolella alennuksista buukattu hotellihuoneemme sijaitsee. "Antoiko ne tuolla sulle noin vahvoja lääkkeitä vai kerkesitkö sä taas kaupitella hasista joltain vastaantulijalta"

Taas? Kyllä, taas.

"E ei" Ian mutristaa huuliaan, lämpimän kesäilman läiskähtäessä vasten kasvojani samantein oven avattuani. Piikittikö Eden sitä tai jotakin?
Mä olen kahden prosentin päässä Ianin kanssa olemisen toivon menettämisestä. Jos heitän sen sänkyyn ja palaan parin tunnin päästä katsomaan onko se vähän selvennyt tai heitän sitä tuolilla päähän ja katson jos se onkin vaan päävamma joka paranee toisella päävammalla?

Juuri kun mä olen ilmoittamassa suunnitelmasta itse siihen kohdistuvalle henkilölle, Ian avaa jälleen typerän suunsa. "Sä olet se joka mursi Edenin, mutta siitä huolimatta sä olet silti se, joka ei ole vieläkään päässyt siitä yli"