the lost child

Luku 1. 15 vuotta myöhemmin

Kello: 23:00

-Tulossa mamma!! Huudan huoneestani ja lähden juoksemaan portaita alas. Ikkunasta näkyy luminen maisema ja jouluvalot ovat päällä. Pysähdyn peilillä ja pöyhäisen lyhyitä kiharoita kastanjan ruskeita hiuksiani.
-Mikä kesti figlia? Kysyy äitini.
-Ei mikään, oliko teillä jotain asiaa? Kysyn.
-Irene meidän on pakko kertoa sinulle jotain, äitini aloittaa ja viittoo isääni paikalle.
-No mitä nyt? Kysyn.
-Sinä otat ensi vuonna pimeän piirron, isäni sanoo.
-Mitä!! Huudan. Eieieiieieieieiei, mietin mielessäni.
-Eikö ole hienoa! Huudahtaa äitini.
-Ei, mikä saa teijät luulemaan että mä haluun tätä TE OOTTE IHAN HULLUJA!!! Huudan.
-Sä tiedät että me voitetaan tuleva sota Irené, isäni sanoo.
-Ei mä en suostu te tiedätte että mä tuen jokaista verestä riippuen!! Huudan heille.
-No sinun pitää muuttaa näkökulmaasi, tyttöseni sillä sinusta tulee vielä pimeän lordin kannattaja, abuelani sanoo.
-Ei mä en sellaiseen lähde ja te tiedätte sen varsin hyvin, joulu on huomenna ja nyt te pamautatte mulle tällasen uutisen, ei se ei käy! Huudan. Juoksen portaat ylös ja lukitsen huoneeni oven. Rysähdän oven eteen ja kuulen vanhempieni puhuvan miten tulen myöntymään asiaan. Huomaan kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Puren huultani yrittäen välttää ääniä. En ole kovin itkevä persoona ja sulatan yleensä kaiken hyvin, mutta tätä en merlinin soikoon pysty käsittää. Opiskelen parhaillaan beauxbatonksissa, mutten oikein sopeudu niiden hienohelmien ja veelojen joukkoon. Olen saanut usein jälki-istuntoja ja huomautuksia 'oikukkaan käytökseni' vuoksi. Pyyhkäisen kyyneleen poskeltani ja nousen ylös. Nappaan kaapistani kengät ja pienen pussukan jonne sujautan kaljuunoita yöpöytäni laatikosta. Olin opetellut salaa ilmiintymään, joten tämän pitäisi toimia. Laitan silmäni kiinni ja lähden. Tuntuu siltä kun sisäelimeni heiluisivat kroppani sisällä, mutta minulle ei ole tullut siitä ikinä oksettavaa oloa. Tunnen outoa rätinää mutten ajattele siitä sen enempää. Yhtäkkiä tunnen kun heilutus vain loppuu ja syöksyn selkä edellä peltoon.
-Agh, ähähdän kun tipahdan kovalle tamppautuneelle lumikuorelle. Katson ympärilleni ja kokeilen uudelleen ilmiintyä, mutta mitään ei tapahdu. On kirkas yö ja kuu valaisee puiden siluetit kauniisti. Vasta kun nousen ylös maasta tunnen viiltävän kivun selässäni ja romahdan maahan. Kipu säteilee päähäni asti ja minua alkaa huimata. Kyynel tipahtaa poskelleni ja silloin tunnen myös kylmyyden ympärilläni. Ilman täytyi olla ainakin -20*c, sillä kyynel jäätyi heti poskelleni. Palelen ja yritän ravistella lunta itsestäni. Päälläni ei ollut edes takkia, sillä en olisi voinut hakea sitä alakerrasta ilman huomion herättämistä, enkä olettanut ilmiintymisen epäonnistuvan.

Päällä ⬆️ (ilman koruja ja laukkua)
Minun on pakko löytää jostain lämpöä ja ruokaa. Olen keskellä aukeata peltonäkymää ja mitään ei näy, vain peltoa ja metsää silmän kantaviin. Lähden kävelemään metsää päin, sillä oletan sen olevan parempi reitti.

Kello: 17:30 24.12

On mennyt jo päivä. Olen nähnyt miten aurinko on noussut ja taas laskenut. Kasvoni ovat huurteen ja jäätyneiden kyyneleiden peitossa. Kroppani on varmasti pahasti paleltunut sillä en tunne mitään. Nälkä on niin kova etten meinaa pystyä keskittyä mihinkään. Minua huimaa kamalasti, varmaan nestehukan takia. Olin juonut muutenkin aiemman viikon todella huonosti. En edes tunne paniikkia, tai sitten siitä on tullut vaan niin tuttu tunne.

Metsä näyttää pian loppuvan ja huomaan kaukana häämöttävää savua. Lähden juoksemaan sinne päin, vaikka epäilen sen olevan vain harha jota toivon. Kenkäni uppoavat lumeen melkein joka askeleella. Pääsen ulos metsästä ja nään hassun näköisen talon, josta tuli mieleen sadut. Talon pihassa on myös sininen ford ja mikä tärkeintä talossa on valot päällä. Eli nään varmasti harhoja. Päätän kuitenkin mennä koputtamaan varmuuden vuoksi. Hoipertelen ovelle nähden kaiken kahtena, maailman pyörien simissäni. Kävelen etuovelle ja koputan. Kuulen oven takaa puhumista ja askelia, ehkä tämä ei olekkaan harhaa. Näen oven pienestä ikkunasta tumman ja pitkän siluetin ja oven kahva kääntyy.
-Voinko mä auttaa jotenkin? Kysyy punahiuksinen todella pitkä poika.

Ja sitten kaikki meni mustaksi.

Georgin nk:

-Äiti tuu olkkariin nyt! Huudan nostaessani tuota tuntematonta tyttöä lattialta. Hänen kasvonsa näyttää paleltuneelle ja hän on kuuran peitossa. Hänen kasvoillaan on jäätyneitä kyyneliä ja hänen vaatteensa ja kenkänsä on täynnä lunta.
-Mitä nyt? Hän kuulostaa huolestuneelle. Kannan tytön olohuoneen sohvalle ja lasken hänet siihen.
-Hän tuli ovelle, mulla ei oo mitää hajua kuka se on tai mistä sen on tullut mut se tarvii apua, sanon hieman hätääntyneenä. Äitini saapuu olohuoneeseen ja järkyttyy nähdessään tytön.
-Hänhän on jäätynyt! Hän huudahtaa.
-Mä nään mitä me tehdään? Kysyn melkein huutaen.
-Onko ruoka jo valmis? Kysyy Ginny portaissa.
-Kulta nyt voi mennä hetki, tule auttamaan ja pyydä Ron ja Fred mukaan! Huutaa Molly. Ei kulu aikaakaan kun sisarukseni juoksevat alas portaita.
-Ron vie hänen kengät ulos, neuvoo Molly.
-Kuka se on? Kysyy Ron.
-Ei mitään hajua, sanon. Ginny näyttää kun olisi aaveen nähnyt.
-Ginny kiltti voitko käydä laittamassa kylpyveden valumaan, älä laita lämmintä vettä vaan viileää, hän on ihan paleltunut joten kuumuus ei auta, ohjeistaa Molly ja Ginny lähtee yläkertaan.
-Fred voisitko hakea Arthurin tekemään ruuan loppuun ulkoa ja George voitko kantaa hänet yläkerran vessaan? Kysyy Molly.
-Joo, vastaamme samaan aikaan ja Fred lähtee takaovelle päin.
-Valmista! Huutaa Ginny portaista. Nostan jääkylmän tytön ylös sohvalta ja lähden kävelemään yläkertaan. Kävelen kaksi kerrosta ylöspäin ja tulen vessan ovelle.
-Mitä nytten? Kysyn.
-Nyt sinä menet pois ja me kylvetetään se, sanoo Ginny. Katson tätä, hän ristii kätensä ja katsoo minua suoraan sieluun.
-Okei okei, sanon ja nostan käteni ylös. Kurkkaan vielä ovelta sisään kun Ginny alkaa ottamaan tytön paitaa pois.
-Dääm, sanon vitsillä.
-George nyt on todella huono aika huonoille vitseille, tyttö on jäässä, komentaa Molly.
-Sorisori, sanon ja luikin alakertaan. Isäni on alakerrassa paistamassa ruusukaaleja ja varmistamassa onko kalkkuna valmis.
-Mitä täällä tapahtuu? Kysyy isäni.
-Joku tyttö pyörtyi mun jalkoihin, sanon. Isäni naurahtaa, ajattelee selvästi vitsiksi, ennen kuin huomasi vakavan ilmeeni.
-Ron voitko tuoda sun kaapista jotain paksuja kollegevaatteita? Kysyy Ginny portaissa.
-Joo! huutaa Ron ja ryntää yläkertaan. Kuuluu laatikoiden kolinaa ja askeleita.
-Anna ne tänne, komentaa Molly. Sitten ovi kolahtaa taas takaisin kiinni. Ron jää Fredin kanssa portaisiin ja menen sinne.
-Mitä ihmettä tapahtuu ja kuka se on? Ihmettelee Fred.
-Sen kun tietäisi, totean ja katson keittiöön. Sitten äitini avaa vessan oven.
-Ginny anna jonkun pojan kantaa hänet me ei voida ottaa riskiä, että tiputat hänet, sanoo Molly. Ginny tuhahtaa ja tulee ulos vessasta.
-No mä voin kantaa sen, tarjoudun tyrmäten Fredin ja Ronin aloitteen sanoa jotain asiasta. Kävelen hänen vierelle ja katson tätä. Hänellä on lyhyet kastanjanruskeat hiukset, jotka ovat suttuiset, takussa ja märät. Hänellä on pisamia ja hän on lyhyt. Hän näyttää hassulle Ronin kollegeissa, jotka ovat hänelle ihan liian isot. Nostan hänet ylös ja hän inahtaa vähän. Kävelen portaat alas ja lasken tämän sohvalle, johon Fred tuo hänelle viltin. Koko perhe on kokoontunut sohvan ympärille odottamaan milloin hän herää, vaikka jouluruuatkin ovat jo valmiita.

Irenén nk:

Raotan silmiäni ja huomaan olevani punahiuksisten ihmisten ympärillä. Päälläni ei ole omani vaatteeni.
-Mitä on tapahtunut, missä mä oon? Mutisen.
-Ei hätää, sä pyörryit mun jalkoihin parikytä minuuttia sitten tossa eteisessä, sanoo yksi pojista.
-Kuka sä oot? Kysyy punahiuksinen tyttö, joka näyttää ikäiselleni.
-Iréne, Irené De Russo, sanon ja yritän nousta istumaan. -Au, sanon terävän kivun lävistävän selkäni.
-Makaa tyttönen hyvä, minä olen Molly Weasley perheen äiti, tuo on Arthur, Fred ja George, kaksoset ja sitten vielä Ginny ja Ron, mukavan näköinen nainen sanoo.
-Miten sä päädyit tänne, mistä sä tulit, ketään ei asu yli sadan kilometrin säteellä? Kysyy Ron.
-Mä ilmiinnyin... Italiasta, mutta en tiiä mitä kävi se vain loppu kesken ja mä tipuin selälleni, selitän.
-Mitä? Kysyy Fred ja George samaan aikaan suut apposen auki.
-Ömm se on pitkä tarina..., sanon.
-Milloin sinä olet syönyt viimeksi? Kysyy Molly.
-Mä en halua olla haitaksi tai vaivaksi, aloitan.
-Eli milloin, jatkaa Arthur.
-No on siitä yli päivä, mutisen hiljaa. Kaikki katsovat minua järkyttyneenä.
-Nyt mennään kaikki syömään, sanoo Molly.

💖💖💖