Areenan Valloissa

1. ALKU

Olin letittänyt hiukseni ja pukenut ylleni vaalean pellavamekon. Aamupalaksi olimme syöneet kaurapuuroa. Kaikille ei riittänyt leipää, joten jaoimme ne. Äiti pysyi vaiti, mutta isä yritti pitää keskustelua yllä minun ja Aspenin kanssa. Tämä oli varmasti on hyvin raskas päivä vanhemmille. Ajatuskin, että oma lapsi joutuisi jonnekin niin kauheaan paikkaan kuin nälkäpeli. Muutama tunti aamiaisen jälkeen olimme yhdessä lähteneet kävellen Aukiolle, minne olikin jo rakennettu lava. Tuli minun vuoroni ja he kysyivät kolmannen kerran nimeäni. Nyt siellä on nimeni, suuressa lasisessa purkissa. Tai siis oli vielä äsken ennen kuin Effie Trinket nosti sen. 

 "Vyöhykkeen 12 naistribuutti 67 nälkäpelissä on Celine Williams!" hän huudahti iloisesti mikrofoniin. Sen jälkeen kaikki äänet kaikkosi päästäni kun kävelin eteenpäin, kohti kuolemaa. Minut ohjattiin lavalle ja siellä minä seison. Koko vyöhykkeen edessä. Kun katseeni yhtäkkiä kohtasi Aspenin hän näytti siltä kuin itkisi. Se tietysti olisi mahdollista tässä tilanteessa. Tiesin, että veljeni ottaisi paikkani jos voisi. Hän on sanonut, että jos joudun tähän paikkaan hän tekisi mitä vain, että pääsisin pois. Kävimme pienen keskustelun tuijottamalla vain toisiamme. "Anna anteeksi, Celine". "Älä, tämä ei ole syytäsi." Halusin nähdä myös äitin ja isän, mutta en nähnyt heitä. Sitten huomasin Effien kädessä toisen paperin palasen. "... Casey Reyens". Näin kuinka vaalea hiuksinen poika lähti pois ihmismassasta ja hänet saatettiin lavalle. Katsoin taas Aspenia ja hän näytti vielä pahemmalta kuin äsken. Nyt käänsin katseeni Caseyhin ja muistin, että hän oli Aspenin parhaimpia ystäviä lapsena. En voinut kuin arvata, miten pahalta veljestäni nyt tuntui.

- - - - -

"Celine..." isä kuiskasi minulle. Sain vielä viimeisen kerran kuulla ja nähdä heidät. Perheeni, jota oli aina rakastanut yli kaiken. Kuten he myös minua. Ehkä on itsekästä ajatella niin, mutta juuri nyt en välitä. Heti kun he saapuivat äiti ja isä kaappasivat minut heidän syliinsä. Äitini itki ja uskon ettei isäkään ollut kaukana siitä. Hän silitti tummia hiuksiani ja piteli minua niin kuin pientä lasta. Aspen seisoi muutaman metrin päästä meistä ja tuijotti vain kaukaisuuteen. En saanut selvää hänen ilmeestään, sillä se oli niin... tyhjä. Peräännyin taaksepäin, jotta vanhempani päästäisivät minusta irti. Tunsin muutaman kyynelen poskellani. Minua sattui katsoa veljeäni. Olemme aina olleet niin läheisiä. Kävelen hänen eteen ja tuijotan hänen tummia silmiä. Aspen vastaa katseeseeni ja vetää minut kaikella voimallaan minut kiinni itseensä. Ikään kuin ei haluaisin minun lähtevän minnekään hänen läheltään. Kiedon käteni hänen kaulalleen ja toivon vain hänen jäävän vierelleni. Kuluu minuutti - toinenkin kun rauhanvartijat tulevat hakemaan perheeni ulos, mutta Aspenin ote vain tiukentuu. Isä yrittää puhua hänelle, mutta hän ei kuuntele. Lopulta yksi vartija kävele viereemme ja alkaa repimään veljeäni irti minusta. Aspen ei kuitenkaan periksi. Hän siirtää toisen käden poskelleni ja silittää sitä hellästi. Katseemme kuitenkin kertoo kaiken mitä meidän tarvitsee sanoa toisillemme. Nyt toinen käsi putoaa alas ja vartija lähtee saattamaan häntä ovelle kun hän kääntyy vielä minuun päin. "Celine, sinun täytyy voittaa. En halua mitään muuta kuin sinut elävänä takaisin kotiin", Aspen sanoo ääni murtuneena. Ja sen jälkeen ovi pamahtaa kiinni.

- - - - -

Olimme nyt matkalla kohti Capitolia. Minulla oli oma huone junassa, mutta en erityisemmin pitänyt siitä. Niinpä kävelin edestakaisin junassa ja istuin sohvalle, jonka vieressä oli ikkuna ulos. Auringon kajot loistivat sisälle ja saivat kukkaruukuissa olevan veden kimaltelemaan. Söimme lounasta yhdessä ohjaajien kanssa. He yrittivät jutella kanssamme, mutta emme olleet Caseyn kanssa kovin kiinnostuneita siitä.

"Tunsin veljesi." Casey sanoo ja kävelee istumaan viereeni. Katsahdan häntä, mutta en vastaa mitään.

"Et taida puhua paljon, Celine. Aspen ja minä olimme kavereita lapsena." poika jatkaa.

"Aijaa. Sekä tiedoksi vain minulle on opetettu, ettei tuntemattomille saa puhua." vastaan äryyntyneenä ja nousen ylös. Myös Casey nousee.

"Olet yhtä itsepäinen kuin veljesi," hän naurahtaa. "mutta muista, että tarvitset liittolaisia. Olet vasta viidemtoista. Mahdollisuutesi voittaa on pienet. En tietenkään sano, ettenkö voisi itse kuolla ennen loppua, mutta silti." Casey sanoo ja katsoo minua vakavasti.

"Kiitos, mutta ei kiitos. Pärjään kyllä yksinkin." sanon. Menen etsimään huoneeni, koska haluan vain päästä pois muiden silmistä. Suunnistan junan toiseen päähän ja löydän huoneeni. Käyn vielä peseytymässä ennen yötä.

- - - - -

Hei! Vihdoin sain tän tarinan ensimmäisen osan tänne. Eikä siihen mennyt kun vaan puol vuotta. Tää sama tarina on siis ollu mulla instagramissa, mutta mulla oli nyt enemmän motivaatiota ja tää on huomattavasti paremmin kuin se versio. Ja pahoittelut vielä siitä, että tässä samoja henkilöitä kun oikeessa Nälkäpelissä. Mutta mun mielikuvitus ei vaan riitä keksimään hahmoille kaikkea. + muutenkin osa näistä on mun rope hahmoja xd. Kiitos jos luit tänne asti. Saa laittaa mielipiteitä, jos omistat sellaisen tästä tarinasta. P.S. rip mun koulunkone, jolla tätä tarinaa kirjotin.

*updated tällee yli vuoden jälkeen, sori kirjoistusvirheistä. En omaa taitoa oikeaoppiseen kirjoittamiseen. Jatkan taas kirjoittamista theden tarinasta paremman (hope so).