Areenan Valloissa

2. CAPITOL

Kaunistautuminen kuoleman peliä varten oli mielestäni turhaa ja kivuliasta. Eilen iltapäivällä junamme saapui Capitoliin. Myönnettäköön täällä oli ainakin kauniimpaa kuin vyöhykkeillä, jotka vilisivät junan ikkunan toisella puolella. Kadut olivat puhtaita ja joka puolella oli kauniita rakennuksia. Ihmiset olivat pukeutuneet kauniisiin pukuihin. Sitten meidät kuljetettiin suureen rakennukseen, jossa me olisimme pelin alkuun asti. Siinä vaiheessa kun minut ja Casey  luovutettiin tuntemattomille, niin ensimmäisen kerran perheeni hyvästelyn jälkeen tunsin inhottavan, pistävän kivun sisälläni. Minut vietiin huoneeseen, jossa oli pöytä ja muutama hylly, jossa oli ties mitä tavaroita. Aileen, toinen stailaajistani, kertoi että minut täytyi pestä ja siistiä. Se oli kidutusta. Halusin muutaman kerran huutaa kivusta, mutta en halunnut muiden näkevän minua heikkona. Koska sitä minä en ollut. Mutta muuten näytän kyllä samalta kuin kotoa lähtiessä. Illallista varten olin pukenut vihreän mekon, joka oli varmasti kaunein vaate, jota koskaan tulisin pitämään. Ruoka oli taivaallista, vaikka söin enemmän kuin olisi ollut suotavaa. Vältin Caseyn katsetta niin hyvin kuin osasin. Luuliko hän todella ikäni haittaavan peliäni? Hyvä on, en osannut käyttää aseita tai tehdä mitään, mikä hyödyttäsi minua pelissä. Mutta aina oli olemassa koulutuskeskus.

"Kiitos", sanoin. Työnsin tuolini takaisin paikoilleen ja poistuin ruokailutilasta.

-

Yllätyin todella kuinka hyödyllisiä koulutuskeskuksen pisteet olivat. Kävin eilen kokeilemassa jousiammuntaa sekä keihäänheitto. Ne eivät oikein olleet minua varten. En ole treenannut ja sen huomasi, koska raskaan keihään heittäminen oli raskasta. Tänään päätin kuitenkin kokeilla pieniä juttuja, joista saattaisi olla hyötyä. Nuotion sytyttämistä, vaarattomien kasvien tunnistamista ja muut sellaiset tulisivat kuitenkin tarpeeseen. Tänään viimeisen tunnin ajattelin käyttää puukkojen heittelemiseen. Otin pöydältä yhden puukon. Sen varsi oli kaunista vaaleaa puuta ja terä hohti kirkkaassa valossa. Tähtäsin heiton kohti maalitaulua. Se kuitenkin lensi vain metrin päähän pitkästä, vaaleanruskea hiuksisesta pojasta. Peitin suuni kädellä. Poika nosti puukon ja katsoi sitä. Hän käveli luokseni. "Voisit varoa hieman. En haluaisi menettää jalkaani ennen peliä", hän sanoi kohteliaasti. Hän nosti vapaalla kädellään kättäni ja laittoi puukon siihen.

"Opettele käyttämään sitä" poika naurahti ja lähti.

-

Ajattelin vielä myöhään illallakin pojan sanoja. Mutta ne kääntyivät kuitenkin pian muihin asioihin. Aloin miettimään tulevia, kivuliaita päiviä, jotka pian joutuisin kohtaamaan. Harjoittelun tuottama kipu ruumiissani, henkinen valmistautuminen, Effien ja Haymitchin turhat neuvot. Mutta entä näiden päivien jälkeen? Millaisia ovat päivät Areenalla? Kuolenko heti kun astun Areenalle? Jos en, selviänkö siitä yksin? Vai tarvitsenko Caseyn oikeasti rinnalleni selviytyäkseni? En. Pärjään yksinkin. Mitä jos se ei olekaan niin yksinkertaista? Entä perheeni, jotka näkevät minut koko ajan, tietäen pian koittavan aika, jolloin joku viiltää kurkkuni auki ja kuolen. Mutta niin ei tule käymään. En petä Aspenia, perhettäni, niin ei tule käymään.