Areenan Valloissa

3. VIIMEINEN PÄIVÄ

Olin muutaman päivän harjoitellut veitsen heittämistä. Aluksi meni edelleen huonosti, mutta olen jo kehittynyt. Aina välillä poika, jonka nimeksi oli selvinnyt Leroy, katseli minua ja virnisti itsekseen aina heittäessäni ohi maalitaulusta. Olin aina huomaamattani alkanut miettiä poikaa iltaisin. Mitä hän oikein halusi minusta? Näin hänet vain muutaman kerran rennosti heittelemässä keihäitä, kuin se olisi leikkiä. Leroy saattaisi tappaa kaikki kerta heitolla. Ajatuskin siitä inhotti. Tänään oli viimeinen päivä Capitolissa ja olimme yhdessä kokoontuneet syömään illallista. Istuin Caseyta vastapäätä ja hän tuntui tuijottavan minua koko ajan. Kuuntelin muiden keskustelua vain toisella korvalla, kun kuulin nimeni.

"Olette kyllä yhtä hyödyttömiä molemmat", Haymitch karjaisi. Pudistin päätäni. Olin jo kyllästynyt siihen, kuinka tuo mies muista puhui. Hän laskin kätensä Caseyn olalle.

 "Poika osaa tappaa muita, mutta mitä muuta osaat. Kuinka ajattelit voittaa kaikki nuo parempien vyöhykkeiden tribuutit? Kerro minulle!" Haymitch heilui edestakaisin tuolillaan.

"Haymitch-", kivahti Effie, mutta ei ehtinyt sanoa enempää. Haymitchin katse kääntyi minun silmiin. Tuijotin häntä vihaisesti.

"Ja tämä pieni tyttö tässä", hän sanoi ja viittoi minuun. "Säälin sinua. Et osaa mitään, mikä pelastaisi sinut tältä kohtalolta." Haymitch naurahti. Löin nyrkin pöytään. Ja sitten seisoin jo ylhäällä valmiina lyömään jotain. Effie tarttui minua hellästi, mutta repäisin käteni irti.

"Sinä et puhu minusta noin!", huudan. "Aivan sama kuinka pieni minä sinulle olen, mutta minä selviän tästä. Minä en salli sitä, että raadeltu ruumiini lähetetään perheelleni, jolle lupasin tulla elävänä takaisin kotiin. Minä-", kyyneleet vuotavat silmistäni ja peittävät näköni. Pyyhin ne nopeasti kämmenelläni. Vedän syvään henkeä ja yritän saada itseni rauhoitetuksi. Kohtaan Caseyn pelokkaan katseen.

"Casey anteeksi että olin niin ilkeä, mutta en halua, että yrität suojella minua. Toivon että menet ja voitat. Se on velvollisuutesi", sanon kuiskaten. Poistun juosten huoneeseeni ja lukitsen oven. En saa henkeäni kunnolla kulkemaan, joten joudun ottamaan tukea seinästä. Voimani ei kuitenkaan jaksa kannatella minua. Kaadun kovalle lattialle, mutta en saa itseäni ylös. Yhtäkkiä näen Leroyn kasvot. Hänen suklaanruskeat tuijottavat minua, kuin ne eivät enää koskaan näkisi minua. Tuntuu kun poika seisoisi oikeasti vieressäni ja yrittäisi auttaa minua. Jossain vaiheessa itkuni loppui ja nukahdin.

-

Aileen oli tuonut minut heti aamiaisen jälkeen pieneen huoneeseen, jossa olin jo ensimmäisenä päivänä ollut. Suurella pöydällä olivat vaihtovaatteeni: mustat housut sekä tummanvihreä pitkähihainen. Aileen puki ne päälleni ja antoi lopuksi minulle vielä kengät. Ne olivat hyvät kävelemiseen, mutta ei varmaankaan kestäisi vettä. Hän kampasi vielä hiukseni ja sitten olimme valmiit. Kului muutama minuutti ilman että kumpikaan sanoi mitään.

"Kuule Celine. Uskon että pärjäät hyvin, sillä sinussa on jotain. Jotain, mitä muissa ei ole", Aileen sanoi lempeästi. Pidin hänestä. 

"Kiitos", ehdin vastata, sillä aika loppui. Minun täytyi nyt lähteä Areenalle. Katsoin kauhuissani Aileenia, joka halasi minua nopeasti. Ja ennen kuin kerkesin sanoa mitään, seisoin jo paahtavassa auringon paisteessa. Kesti hetki ennen kuin sain näköni takaisin. Tribuutit seisovat ympyrässä tuijottaen vastustajiaan. Huomasin, että olimme hiekalla. 100 metriä edessäpäin oli Runsaudensarvi ja kaikki tarvittavat tavarat selviytymiseen. 400 metriä takanapäin näin metsää. Sinne minä menisin, mutta tarvitsin myös tavaroita Runsaudensarvelta. Mitä minun kuulusi tehdä? Ja missä Casey on? Sitten aivan yhtäkkiä kello soi.

-

HEi! Mukava kirjottaa pitkästä aikaa ihan kunnolla tätä tarinaa. Toivottavasti ootte tykännyt tästä "paremmasta" versiosta. Pahoittelut siitä, että tässä on ollut tosi vähän vuoropuhelua, mutta sitä tulee ihan pian enemmän :o 

*update joo lupaan ens osa sisältää jo enemmän vuoropuheluu. sori nää ekat osat ollu vähä tönkköjä, mutta kyllä tää tästä.