Valkoisen ohuen lumikerroksen alla puut huojuivat soittaen surullista sävelmäänsä.
Vaunujen pyörät kolisivat talven huurruttamalla hiekkaisella tiellä ja toivat yöhön oman, aavemaisen sävelmänsä.
Arviolta kaksitoistavuotias tummahiuksinen tyttölapsi istui kuskin vieressä kasvot itkun juovittamina ja yritti nyyhkytyksen välistä saada jotakin sanotuksi.
"Mi-minä-"
"Minä pidän äidistäsi huolta", kuskina toiminut vanhemmanpuoleinen mies huokaisi ja yritti saada kasvonsa peruslukemille.
"Mutta-" tyttö yritti.
"Hän ei voi enää selvitä", mies keskeytti tytön epätoivoisen änkytyksen. "Tiedän, että se on sinulle raskasta, se on minullekin, mutta häntä ei voi enää pelastaa." Miehen ääni kuulosti juuri sillä tavalla epätoivoiselta, kuin jonkun rakkaan ihmisen menettämisen kokeneen ääni saattaa kuulostaa.
Vaunut pysähtyivät vanhan ja tunkkaisen rakennuksen portille.
Tyttö ei enää yrittänytkään puhua mitään, vaan oli haudannut kasvonsa pieniin hentoihin käsiinsä ja nyyhkytti.
"Mutta nyt sinun täytyy mennä", mies sanoi ja yritti ryhdistäytyä. "En voi pitää sinusta huolta yksinäni, kun... Kun-" hänen äänensä särkyi epätoivoiseen parahdukseen.
Tyttö halasi miestä vielä viimeisen kerran ja sai nyyhkytystensä välistä kuiskattua vielä "Hyvästi isä", ennen kuin horjuvin askelin pieni pussukka kädessään astui vaunuista ulos ja hävisi kylmän vuodenajan pimeyteen.
Hetken päästä kuului kirskuvaa ääntä, korkea, takorautainen portti korkeassa kivimuurissa avutui ja tyttö astui hetken epäröityään siitä sisään, valkoisen ohuen hangen peittämälle pihamaalle, kolkon rakennuksen eteen.
Hän jäi katselemaan rakennusta kyyneleet kimmeltäen ohuessa kuunvalossa.
Suuren rakennuksen etuovi avautui naristen ja tyttö kapusi kylmät, jäiset kivirappuset ja astui ovesta sisään.
***
Hyvä neiti, Ava Moore
Joudumme suruksemme ilmoittamaan, että äitinne, rouva Claire Dion Moore menehtyi keuhkokuumeeseen keskiviikkona, 18.11.
Osaaottavin terveisin,
tohtori Anthony Coburn
***
Öljylampun lepattava valo loisti hiljaa ja sai huoneen harmaat seinät näyttämään aavemaisilta. Ikkunasta loistava himmeä valo osui tytön kasvoihin ja sai ne näyttämään kalmankalpeilta.
Tyttö laski kirjeen hennoista, arpisista käsistään ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen.
Kyyneleitä ei enää ollut, ne olivat vuotaneet tyhjiin viimeisien kuukausien jälkeen. Oli vain tyhjyys, tyhjä tunne tytön rinnassa, siinä, missä oli joskus ollut hänen äitinsä. Enää siellä ei ollut mitään. Vain tyhjyys, pimeä, kaikuva tyhjyys, joka levisi hiljalleen koko ruumiiseen ja sai sen tuntumaan elottomalta ruumiilta.
Tyttö päästi ahdistuneen parkaisun, tampaisi huoneen ikkunan auki, kapusi sille ja pudottautui alas hetken mielijohteesta.
Mutta pudotuksen aikana tytön sisällä heräsi tunne, joka kasvoi ja kasvoi. Pieni ääni jossain tytön mielen perukoilla huusi.
Tyttö ei halunnut kuolla. Hän ei halunnut. Hän tahtoi etsiä isän ja äidin. Äiti ei voinut olla kuollut. Se kaikki olisi huijausta. Äiti olisi siellä jossain, he olivat isän kanssa vain karanneet jonnekin, laivamatkalle, josta äiti oli aina haaveillut. Ja jättäneet hänet, kaksitoistavuotiaan Ava Mooren, sinne siksi aikaa, että jonain päivänä palaisivat.
Tyttö iskeytyi maahan ja kaikki pimeni.
Ava jäi siihen makaamaan hiukset sotkuisina, kasvot likaisina ja harmaan, resuisen mekon helma laihaa olemusta peittäen.
Tyttö näki kuin unessa, kun hänen ruumiinsa makasi siinä, lumisella pihanurmella, raajat outoihin asentoihin vääntyneinä.
Hän leijui ylemmäs.
Ei, hän ei ollut kuollut. Hän oli jäänyt maan päälle, ilmaan leijumaan.
Mutta se ei ollut mahdollista. Tavalliset ihmiset eivät voineet selviytyä hypystä, varsinkaan sellaiset, jotka olivat riutuneita kakstitoistavuotiaita orpotyttöjä, joiden elinvoima oli hiipunut vähiin.
Tyttö leijui siinä ruumiinsa yllä ja hänen sisässään kasvoi toivo.
Hän voisi etsiä isänsä ja äitinsä, taivaltaa vaikka maailman ääriin etsimään heidät käsiinsä.
Ava oli tehnyt päätöksensä. Hän lähtisi.
Tyttö leijui pihan harmaiden, kuunkajon valaisemien, korkeiden muurien yli ja katosi talviseen pimeyteen.
YOU ARE READING
Menetys
Random"Menetys oli kaihertanut häneen syvät, sisäiset haavat, jotka luultavasti vain syvenisivät ajan myötä, haavat, jotka eivät koskaan paranisi." Nuoren 12-vuotiaan Avan täytyy kokea hirveitä. Hän menettää äitinsä ja hänet viedään halpaan orpokotiin, si...
