Näytelmä

kaksikymmentäkahdeksan

Mustat korot kopisevat katukivetyksellä. Vasen oikea, oikea vasen. Haaleat sääret sulavasti lähestyvät yhtä lukuisista erilaisista liikkeistä, jotka reunustavat vilkasta katua. Melkein kuin pitääkseen kiireiset ihmismassat sisällään, ettei yksikään vahingossa eksy omille poluilleen.

Pehmeästi oven päälle ripustettu kello ilmoittaa kauniin naisen saapuneen, havahduttaen työhönsä uppoutuneen myyjän pois ajatuksistaan. Hän kurkottaa hieman nähdäkseen tavaroiden takaa ovelle, mutta siellä ei ole ketään. Viimeinen pieni kullalla kehystetty peili asettuu paikalleen myyjän tarkkojen käsien toimesta ja hän on vapaa palvelemaan asiakasta, missä ikinä tämä jo onkin. Alitajuisesti myyjä hieman varoo askeliaan lähestyessään liikkeen avointa tilaa, jossa monien seinää vasten nojaavien peilien lisäksi sijaitsee tiski. Missään ei kuitenkaan näytä olevan elävää sielua, joten myyjä huokaisee hieman ja kävelee tiskin taakse.

"Anteeksi, herra."

Ääni on hento, mutta kuuluu niin yllättäen, että myyjän sydän nousee hetkeksi hänen kurkkuunsa, nostaen samalla hänen katseensa ylös pöydällä olevista papereista.

"Tervetuloa, tervetuloa", hän toivottaa liikkeen keskellä seisovalle naiselle, tämän äänen yhä kaikuessa hänen päässään. "Miten voin teitä auttaa?"

Nainen astuu pari askelta lähemmäs ja myyjä ajattelee tulleensa vanhaksi, koska ei kuullut korkokenkien ääntä ennen. Ruusuinen musta mekko heiluu hieman askelten mukana ja naisen olkapäillä lepäävä punainen samettinen huivi tuntuu tottelevan pienintäkin ilman liikettä, kesäisestä tuulenvireestä heikoimpaan hengähdykseen.

"Etsin pieniä peilejä."

Naisen huulet raottuvat vain sen verran, että sanat pääsevät ulos. Silti hänen äänensä ei ole ihmeellisen hiljainen, vaikka siinä kuitenkin on jotain ihmeellistä, mistä myyjä ei tunnu saavan kiinni.

"Miten pieniä, tarkalleen ottaen?"

Naisen silmät hakeutuvat ylöspäin, ja jollei myyjä uskoisi hänen muistelevan seinää, jolle peili ovat tulossa, luulisi hän naisen tarkkailevan kattoa. Kauaa ei miettiminen kestä ja myyjä saa mitat. 30 senttiä kertaa 30 senttiä. Myyjä poistuu tiskin takaa ja kävelee liikkeen kauimmaiselle seinustalle.

"Tällaisia?" myyjä kysyy samalla kun ottaa käteensä pienen peilin valkoisilla kehyksillä.

Nainen heiluttaa päätään ja vastaa kieltävästi. "Haluaisin pelkän peilin ilman kehyksiä."

Myyjä nyökkää ja laittaa peilin takaisin paikalleen. Sitten hän siirtyy pari askelta vasemmalle ja esittelee naiselle tällä kertaa peiliä, jolla ei ole kehyksiä.

"Tämä sopii erittäin hyvin", nainen sanoo.

"Miten monta haluaisitte?" kysyy myyjä samalla kun kävelee naisen ohi takaisin tiskin taakse.

Nainen miettii taas, tällä kertaa vähän kauemmin. Myyjä odottaa kärsivällisesti tiiraillen samalla liikkeen ikkunoista pihalle. Taivaalle on ilmestynyt harmaita pilviä. Pian alkaa sataa, hän ajattelee.

"Kaksikymmentäkahdeksan peiliä."

Myyjä kääntyy katsomaan naista eikä edes yritä piilottaa pienoista hämmästystään. Nähdessään naisen päättäväisen ilmeen hän näppäilee pari numeroa pöydällä olevaan laskimeen ja kertoo peilien hinnan. Sitten hän katsahtaa naisen käsiä ja muistaa tämän korkokengät.

"Haluaisitteko kantoapua? Apulaiseni pitäisi juuri näillä hetkillä palata tauoltaan, hän auttaa mielellään."

Nainen ottaa avun vastaan ja myyjä sanoo sen olevan ilmaista. Nainen osoittaa kiitollisuutensa, mutta maksaa silti hieman ylimääräistä. Myyjä ei pane vastaan. Rahojen päädyttyä turvallisesti kassakaappiin myyjä menee takahuoneeseen paketoimaan peilejä. Kolinan seasta nainen kuulee hetken kuluttua oven avautuvan ja sulkeutuvan, ja päättelee apulaisen tulleen takaovesta. Oikeassa hän onkin, sillä hetkeä myöhemmin myyjä palaa takaisin perässään apulainen, joka kantaa kahta laatikkoa.

Ennen kuin nainen ehtii poistua liikkeestä apulainen perässään, myyjä ei voi olla ihmettelemättä: "Mihin te ajattelette käyttää näitä peilejä, jos saan luvan kysyä?"

Nainen hymyilee hieman.

"Kotiani koristamaan, tietenkin."