Cornelian nk
24.12.2023
Kello oli vasta vähän vaille kuusi aamulla, mutta olin ollut hereillä jo jokusen tovin, koska rakastin joulua. Se oli ehdottomasti suosikkini kaikista juhlapyhistä. Oikeastaan vasta Mathilden syntymän jälkeen löysin joulun hienouden uudestaan ja juhla tuntui jotenkin lämpimämmältä kuin ennen. Hymyilin ajatuksilleni ja sekoittelin kattilassa porisevaa riisipuuroa, joka oli yksi parhaimmista asioista joulussa. Mikään ei voittanut riisipuuroa, jonka päällä oli reilusti kaneli-sokerisekoitusta, ja tietenkin joku saisi mantelin. Oikeasti piilottaisin mantelin sekä Mathilden että Jesperin puuroihin, jotta aamu alkaisi mahdollisimman rauhallisesti ilman itkupotkuraivareita. Nuori vihreäsilmäinen neiti oli edelleen mustasukkainen veljelleen tuon saamasta huomiosta eikä oikein ollut innoissaan, kun joutui jakamaan jotain Jesperin kanssa. Eikä tietenkään pikkuinen poika pitänyt siitä, että sisko leikki hänen leluillaan, joten soppa oli valmis yllättävän helposti. Oli lapsilla tietenkin myös hyviä hetkiä, eivätkä he ihan koko aikaa tapelleet, mutta monesti kaikki päättyi enemmin tai myöhemmin siihen, että joko toinen tai molemmat itkivät.
"Huomenta Kinuski", toivotin hymyillen jalkoihini ilmestyneelle kissalle, joka alkoi puskea säärtäni ja kehräsi tyytyväisenä. Viime jouluna sain Marcukselta erittäin mieluisen lahjan: kissanpennun. Olin aina halunnut kissaa, ja vuosi sitten toiveeni täyttyi, kun pieni vaaleanruskea karvapallero muutti meille. Ananas ja Kinuski olivat ihan parhaimmat ystävykset ja tulivat hyvin toimeen keskenään, mikä oli suuri helpotus, koska muuten toiselle olisi pitänyt etsiä uusi koti. Tiesin ilman miettimistäkin, että se olisi ollut Kinuski, sillä Ananas oli jo niin iso osa perhettä, ettei koiraneidistä luopuminen olisi tullut kuuloonkaan. Onneksi siitä ei kuitenkaan tarvinnut murehtia, sillä eläimet olivat aivan ihania. "Kelpaisko sulle aamupala?" kysyin, ja Kinuski maukaisi myöntävän vastauksen tai ainakin tulkitsin sen niin. "Niin mä vähän arvelinkin", jatkoin kisulille juttelua ja väänsin levyä pienemmälle, minkä jälkeen astelin lemmikkien ruokakaapille. Nappasin kissanruokapussin käteeni ja tyhjensin sen metalliseen kippaan, jonka laskin sitten lattialle. Kovinkaan kauaa ei tarvinnut odottaa, kunnes korviini kantautui tyytyväistä maiskuttelua, joka sai hymyn huulillani kasvamaan entisestään. Jos tämä aamu olisi yhtään samanlainen kuin kaikki muutkin aamut vuodessa, niin kohta myöskin Ansku ilmestyisi keittiöön vaatimaan aamupalaa.
"Huomenta murunen", kuulin unisen äänen keittiön ovelta, ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Vihreät silmäni tavoittivat haukottelevan Marcuksen, joka piteli Jesperiä sylissään.
"Huomenta", toivotin takaisin eikä mennyt aikaakaan, kun tunsin lämpimät huulet poskellani, mikä sai hymyn nousemaan huulilleni. Kulunut vuosi oli ollut meille kahdelle oikein koettelemusten vuosi, mutta olin erittäin onnellinen, että olimme nyt tässä. Lasten riitely vei kaiken energiamme, ja olimme ottaneet yhteen niin monta kertaa, etten edes enää tiennyt, kuinka monta. Siltikin olimme toinen toistemme tukena ja pidimme toisemme pinnalla. Jo suhteemme alussa sovimme, ettei nukkumaan saanut mennä vihaisena, ja se sopimus oli varmasti pelastanut liittomme suurimmilta karikoilta. Rehellisesti sanottuna, olisin varmasti ihan hukassa ilman Marcusta: en minä osaisi kasvattaa kahta pientä lasta yksin, tai siis niin, että asuisimme erillään ja lapset olisivat aina vuoroviikoin luonamme. Siinä kohtaa sekoaisin aivan varmasti.
"Täs on sul päivän ensimmäinen joululahja", kihlattuni virnisti ja ojensi hymyilevän pienen pojan syliini. Ennen kuin ehdin edes ajattelemaan vastausta tuon toteamukseen, nenääni leijaili tuoksu, joka tuli aivan varmasti Jesperin vaipasta. Kohotin kulmiani ja katsoin Marcusta päätäni pudistellen.
"Kiitos, se on mun lemppari tähän mennes", kiitin sarkastisella äänellä saaden ruskeasilmäisen nuorukaisen naurahtamaan. "Saat keittää kahvin loppuun. Se on sun eka lahja", kerroin ja pakotin hymyn huulilleni.
YOU ARE READING
Salainen ihailija 3
FanfictionMarcuksen ja Cornelian perhe-elämä on ollut koettelemusten täyttämä, mutta heti kun tulevaisuus näyttää hieman valoisammalta, vedetään matto kaksikon jalkojen alta... Tai ainakin Marcuksen, ja pahasti.