Parantola

Haaste

Blake Widdow asteli kirjoituskoneiden naputuksen saattelemana  London News Production-lehden toimituksen halki. Ujosti mutta määrätietoisesti hän koputti päätoimittaja Tom Johnsonin ovea. 18-vuotias Blake oli kulkenut kuukausikaupalla pitkin Lontoota, etsimässä töitä toimitta­jana, mutta suurkaupungin lehtien ovet eivät olleet auenneet kunnianhimoiselle neidolle. Toimittajan työtä pidettiin miesten ammattina. Johnsonin huoneessa Blakesta alkoi tuntua, että hänen ­onnensa oli ehkä vihdoin kääntymässä. Päätoimittaja kuunteli kiinnostuneena tytön ajatuksia, vaikka tyrmäsikin ehdotuksen siitä, että Blake matkustaisi  kolmannessa luokassa Aasiaan ja kirjoittaisi omakohtaisesti siirtolaisten rankasta mat­kasta. Blaken rohkeus ja seikkailunhalu tekivät kuitenkin Tomiin vaikutuksen. Hän esitti tytölle idean, jota hän oli pohtinut yhdessä lehden visionäärisen omistajan, Hans Josephin kanssa.

Entäpä jos Blake esiintyisi mielenvikaisena pääs­täkseen kaupungin mielisairaalaan, jonka oloista liikkui ­karmeita huhuja, ja kirjoittaisi sitten paikasta totuuden?

"Emme hae mitään sensaatiojuttua. Kirjoita rehellisesti siitä, mitä näet, niin hyvästä kuin pahastakin; anna risuja ja ruusuja tarpeen mukaan ja pitäydy koko ajan totuudessa", John ohjeisti Blakea. "Minua kuitenkin vähän huolettaa tuo sinun jatkuva hymyilysi", hän vielä epäröi. "En hymyile enää", lupasi Blake, joka oli riemuissaan siitä, että saisi lopultakin tärkeän tehtävän suuresta lehdestä. Hän ymmärsi tarvitsevansa kaikki näyttelijäntaitonsa päästäkseen soluttautumaan suljetun laitoksen seinien sisään. "Saat yrittää. Jos onnistut, se on enemmän kuin kukaan voisi edes toivoa", innostui Johnsonkin, joka uumoili, että London News Production oli kuin olikin odotettavissaan kaikkien ­aikojen sensaatiotarina.

Blake ei ollut koskaan pelännyt ottaa vastaan haasteita. Hän tiesi, että tässä oli hänen mahdollisuutensa luoda itselleen nimeä sanomalehtimaailmassa.

Hän ymmärsi kuitenkin myös, että tarjoutuessaan lähtemään vapaaehtoisesti Morgon Islandin saarella sijaitsevaan Percy Rodricin mielisairaalaan, hän joutuisi täysin eristyksiin muusta maailmasta ja alttiiksi ties mille. Niinpä riemuun sekoittui myös huolta. "Jos onnistun pääsemään sinne sisään, niin miten saat minut sieltä ulos?" Blake kysyi.

"Sitä en vielä tiedä", vastasi Tom.

Jo seuraavana iltapäivänä Blake kulki tuulenpieksemillä kaduilla resuisissa vaatteissa. Hän hytisi aidosti kylmästä ja pälyili epäluuloisena ympärilleen. Blake oli opetellut tuntitolkulla peilin edessä tuijottamaan silmät suurina eteensä näyttääkseen mielenvikaiselta. Kulkiessaan siellä hän muisteli kaikkia kuulemiaan kummitustarinoita, jotta hän vaikuttaisi aidosti pelokkaalta. Kun hän koputti varovasti työläisnaisten asuntolan ovea, hän toivoi todella voivansa vakuuttaa muut siitä, että hän oli seinähullu. Samalla Blakea nauratti. Hän ei ollut koskaan uskonut toivovansa moista. "Nimeni on Rose Black", Blake esittäytyi, kun asuntolan ovi aukesi. Paikkaa johtanut rouva Lowrok otti hänet ystävällisesti vastaan. Illan mittaan rouva huomasi, että nuoressa neiti Blackissa oli jotain outoa. "Mikä sinun on? Onko sinulla suruja tai ongelmia?" hän kysyi.

Blake tarttui heti mahdollisuuteen vahvistaa mielikuvaa hulluudestaan ja kertoi pelkäävänsä asuntolan muita naisia. Hän ei ollut koskaan tavannut henkilöä, joka olisi ollut mieleltään sairas, mutta hän tiesi psyykkisesti sairaiden usein pelkäävän tuntemattomia. Blake jatkoi esitystään käyttäytymällä hermostuneesti ja vilkuilemalla pelokkaana muita naisia. Yön koittaessa useimmat asuntolan muut asukit jo arastelivat uutta tyttöä. "Minua pelottaa olla täällä, kun talossa on sellainen hullu", sanoi yksi, ja toinen maalaili kauhukuvia: "Rose tappaa vielä meidät kaikki ennen aamunkoittoa." Yksi naisista heräsi keskellä yötä omaan huutoonsa nähtyään painajaista, että Rose Black puukotti häntä.

Seuraavana aamuna rouva Lowrok haetutti asuntolaan kaksi poliisia. Hän näytti heille, missä huoneessa Blake nukkui. "Jos ei hän lähde kanssamme suosiolla, niin vien hänet vaikka väkisin", lupasi toinen poliisi. Blake saatiin kuitenkin ohjattua kaikessa rauhassa kadulle, missä joukko pikkupoikia juoksi pian huutelemaan silminnähden seinähullulle naiselle. Rouva Lowrok kulki harmistuneena poliisien ja Blaken kanssa lähimmälle oikeustalolle kertomaan tuomarille, mitä oli tapahtunut. Blake jatkoi näyttelemistä tuomarin edessä. Hän esiintyi ­sekavana ja pelokkaana ja väitti muun muassa olevansa ­kotoisin Kuubasta."Tyttö rukka. Hän on hyvin pukeutunut ja kunnon nainen. Hän puhuu täydellistä englantia, ja voisin vaikka lyödä vetoa siitä, että hän on hyvä tyttö", pohdiskeli tuomari, joka empi kovasti, mitä hänen pitäisi tehdä Blakelle.

"Täytyyhän jonkun pitää hänestä huolta", tuomari mumisi lähes itsekseen. Silloin toinen poliiseista kivahti: "Saarelle hän kuuluu!" "Voi ei, älkää!" voihkaisi rouva Lowrok. "Älkää tehkö sitä! Hän on varmasti kunnon nainen, ja se olisi hänelle kuolemaksi!" Blaken tehtävän kannalta onnekkaasti tuomari päätti kuitenkin lähettää hänet askeleen lähemmäs Percy Rodricin parantolaa ja määräsi sekavan neiti Blackin ambulanssivaunuilla sairaalaan. Siellä lääkärit saisivat ­arvioida, mikä olisi neidille parasta.Kun hevoskärryt saapuivat sairaalan eteen, ambulanssilääkäri käski niitä vastaan tulleen lihaksikkaan miehen viedä Blake mielitautipuolelle.

Lihaskimppu tarttui Blakea käsivarresta niin, että koko hänen kehonsa sävähti kivusta, ja kuljetti tätä sairaalan käytäviä pitkin, kunnes he saapuivat mielitautipuolen vastaanotto­tilaan. Siellä istui jo kolme muuta mielisairaaksi epäiltyä odottamassa tuomiotaan. Aamupäivä kului, eikä lääkäriä näkynyt. Sen sijaan Blaken luokse tuli sairaanhoitaja, joka kysyi, oliko neiti Blackilla mahdollisesti kolikoita taskuissaan. "He ottavat ne joka tapauksessa ­sinulta pois, pikku ystäväni, joten voit yhtä hyvin antaa ne minulle", hoita­jatar kuiskasi Blakelle.  Tämä kuitenkin kieltäytyi antamasta vähiä rahojaan tuntemattomalle naiselle. Iltapäivällä paviljonkiin saapui lopulta lääkäri. Hän istuutui rauhallisesti Blaken viereen, pyysi tätä näyttämään kieltään ja mittasi tämän pulssin. "Mitä teette Lontoossa?" hän kysyi pikaisen tarkastuksen jälkeen.

"En mitään."

"Pystyttekö tekemään työtä?"

"No, señor", Blake vastasi espanjaksi.

"Sanokaahan, oletteko katujen nainen? Tarkoitan, että oletteko antanut miesten elättää itseänne?"

"En ymmärrä, mistä te puhutte", Blake vastasi rauhallisesti vaikka olisi todellisuudessa halunnut antaa lääkärille ympäri korvia moisen julkean kysymyksen johdosta.

Blake joutui vastaamaan vielä lukemattomiin muihinkin kysymyksiin, jotka hänen mielestään olivat "aivan yhtä kelvottomia ja merkityksettömiä". Lopulta lääkäri nousi ja kertoi saman tien näkemyksensä hoitajattarelle. "Selvästi mielisairas. Arvioni mukaan toivoton tapaus. Hänet on sijoitettava jonnekin, missä hänestä voidaan huolehtia", lääkäri sanoi aivan Blyn nenän edessä. Sillä hetkellä Blake menetti kunnioituksensa lääkäreitä kohtaan. "Olen vakuuttunut siitä, ettei yksikään lääkäri voi tuolla tavoin arvioida, onko joku mieleltään sairas" hän mutisi, kun lääkäri lähti tiehensä. Seuraavana päivänä vielä toinenkin lääkäri tarkasti Blaken. Lääkäri kysyi, kuuliko Blake ääniä. Kun tämä vastasi myöntävästi, asia oli selvä: nainen oli hullu, ja niinpä hänet piti lähettää Percy Rodrickin parantolaan.

Blake oli onnistunut yhden viikonlopun aikana huijaamaan asuntolan naisia, tuomaria ja kahta lääkäriä ja saanut tarvitsemansa hullun paperit!

Blake ja neljä muuta naista vietiin laivalla pahamaineiselle Percy Rodricin mielisairaalalle. Blake ihmetteli, miten helposti kaikki oli siihen asti sujunut, ja tunsi pienoista voitonriemua astuessaan saaren kamaralle. Kun riuska mies hetken kuluttua tarttui häntä käsivarresta ja vei hänet saaren ambulanssivaunuun, hän kuitenkin muisti, että hänellä olisi edessään kovia aikoja.

"Mikä paikka tämä on?" Blake kysyi mieheltä esiintyen yhä pelokkaana hulluna.

"Percy Rodricin parantola, hourula, josta et pääse enää koskaan pois", kuului tyly vastaus.