Parantola

Ensimmäinen päivä

Hevosvaunut keikkuivat saaren pikkutiellä, ja Blake huomasi matkan varrella olevien nurmikoiden ja istutusten olevan kauniita ja hyvin hoidettuja. Hänen mielialansa kuitenkin laski, kun hän katseli kanssamatkustajiaan vaunuissa: kaikilla oli edessään epävarma tulevaisuus lukkojen takana. Naisraukoilla ei ollut mitään toivoa pikaisesta vapautumisesta. Heille olisi varmasti ollut helpompaa joutua hirsipuuhun kuin tulla haudatuksi elävältä tänne kauhujen keskelle. Niin Blake ajatteli mielessään. Vaunujen rullatessa kohti laitoksen pitkiä kivirakennuksia saaren pohjoispäässä Blake päätyi puheisiin toisen tulijan, Elena Brownin kanssa. Tämä oli tervejärkiseltä vaikuttava nuori nainen, mutta lääkärit olivat päätöksensä tehneet. Elena tiesi yhtä hyvin kuin Blake, ettei heillä olisi juurikaan mahdollisuuksia päästä pois saarelta.

"Kun kerran olemme tänne joutuneet, meidän on vain oltava rauhallisia, kunnes löydämme jonkin keinon. Niitä ei tosin juuri ole, koska lääkärit eivät suostu kuuntelemaan minua tai antamaan minulle tilaisuutta todistaa, että olen täysin järjissäni", Elena totesi ­lakonisesti. Hän ei voinut ymmärtää, miten psykiatrit olivat voineet julistaa myös Blaken hulluksi. "Sinäkö mielisairas? Kasvoiltasi ei näy mitään siihen viittaavaa", Elena ihmetteli. Sitten vaunut saapuivat perille, ja kaikki hätistettiin laitoksen suureen päärakennukseen.

Sisälle päästyään naiset kuulivat suurten, raskaiden pääovien jysähtävän kiinni takanaan. Percy Rodricin parantolassa Blakelle tehtiin vielä yksi lääkärintarkastus, jossa hänen tilansa todettiin olevan muuttumaton, vaikka hän nyt huomauttikin rauhallisesti: "En ole sairas enkä halua jäädä tänne."

Lääkäri ei viitsinyt edes kirjata Blaken väitteitä vaan lähetti tytön oleskeluhuoneeseen, jossa potilaat istuivat kovilla, vihreillä penkeillä ja tuijottivat kaukaisuuteen. Huoneessa oli vain epävireinen piano, ei mitään muuta. "Rose Black!" kajahti epäystävällinen huuto. Blake nousi seisomaan. Vanha, pulska nainen tuli huoneeseen ja haki Blaken mukaansa. Hän retuutti nuoren toimittajan pehmustettuun huoneeseen, jossa oli sänky, lavuaari ja vessanpönttö. Blake istahti tyrmistyneenä sängylle. Hän ei saanut asettua taloksi kauaa, kunnes hänet jo kutsuttiin aterialle.

 Naiset kulkivat parijonossa ruokasaliin, jossa he istuivat pitkille lautapenkeille. Blake katseli edessään olevaa pöytää, jossa oli pienellä lautasella viisi kuivattua luumua. Viereisessä kulhossa oli vaaleanpunaisehkoa nestettä, joka oli olevinaan teetä. Lautasen vieressä oli siivu kuivaa leipää, jolla oli vähän voita, mutta ennen kuin Blake ehti kunnolla istuutua, toinen nainen nappasi hänen leipäviipaleensa. Nainen oli tuskin pari vuotta nuorempi kuin Blake. Hän silppusi leipää käsissään ja päästeli erikoisia ääniä. "Tuo on Milena", lyhyt, Blakea nuorempi tyttö ilmoitti ja istahti Blaken syliin. Hänellä oli suurimmat silmät, jotka Blake oli koskaan nähnyt ja niiden alla oli mustat renkaat. "Hän luulee olevansa kone", tyttö jatkoi. Blake ei tiennyt kuinka reagoida. "Per!" vihainen hoitaja karjaisi ja heilautti puista pamppua. Blaken syliin istunut tyttö pyöritti silmiään ja nousi ylös. "Per on johtaja", ilmoitti edessä istuva, pisamanaamainen tyttö. Blake nyökkäsi hämillään. "Voitko jakaa juomaasi? On niin jano?" kysyi pisamanaamaisen tytön vieressä istuva, silmälasipäinen tyttö. Blake jakoi. 

Hän huomasi pian, että luumut olivat syömäkelvottomia, ja antoi nekin pois. "Sinun on pakko syödä jotain, muuten sairastut. Näissä oloissa sinusta tulee takuulla hullu. Aivot tarvitsevat ravintoa toimiakseen", varoitti Per ja nauroi häijysti. "Tosiaan, tulee. Tämä tyttö ei ole hullu." Elena sanoi. "Kai minä sen näen. Tänne tulee vähän väliä ihmisiä, jotka yrittävät olla kuin kuuluisivat meihin", Per tokaisi. "Yrittävät? Nyt puhut palturia. Kuka yrittäisi tahallaan päästä tänne?" ihmetteli pisamanaamainen tyttö. Per tuijotti intensiivisesti Blakea. "Joku todella typerä."

Päivän päätteeksi potilaiden tie kulki kylpyhuoneeseen, jossa naisten käskettiin riisuutua. Blake viivytteli ja vastusteli. Hän ei halunnut olla alasti toisten edessä. Pari sairaanhoitajaa tarttui häneen ja repi vaatteet hänen päältään, kunnes hän oli alusvaatteisillaan. "Näitä ette vie!" huusi Blake, mutta siitä ei ollut mitään apua. Hetken kuluttua hän seisoi ilkosillaan muiden tuijottaessa häntä. Päästäkseen katseilta suojaan Blake hyppäsi paljuun, joka oli täynnä jääkylmää vettä. Vanha mielisairas nainen komennettiin kuuraamaan Blakea. Tytön päälle  heitettiin kolme sangollista jääkylmää vettä, joka täytti silmät, korvat, nenän ja suun. Hänestä tuntui kuin hän olisi hukkunut, kunnes he lopulta päästivät Blaken. Tyttö nousi henkeään haukkoen ja kylmästä täristen paljusta. Sillä hetkellä hän todella tunsinkin itseni hulluksi.

Kylmän veden yhä valuessa Blaken iholla sairaanhoitajat pukivat hänelle koltun, jossa luki "Mielisairaala P.R.P. 6". Se tarkoitti, että hän oli nyt potilaana Percy Rodricin parantolassa, osastolla 6.

Blake ohjattiin takaisin hänen huoneeseensa. Hänen seinänsä oli pehmustettu, mutta hän vilkaisi naapuriselliin, jossa oli kylmät kiviseinät. Elenan selliin. Elena retutettiin omaan selliinsa. Hän aneli Grupe-nimiseltä sairaanhoitajalta yöpaitaa, mutta tämä vastasi vahvalla saksalaisaksentilla: "Sinä olet nyt julkisessa laitoksessa, eikä täällä voi odottaa saavansa kaikkea haluamaansa." "Mutta kaupunkihan maksaa siitä, että kohtelette hyvin niitä onnettomia, jotka joutuvat tänne!" Blake huusi omasta huoneestaan. "Täällä on turha odottaa ystävällisyyttä, koska sitä ei tipu!" ärähti Grupe ja paiskasi oven kiinni. Blake jäi märkänä ja kylmissään yksin pimeyteen. Hän saattoi vain kuvitella kuina Elenaa paleli.