Hukkunut rakkaus

To be so lonely

-Huhuu, onks kaikki ok? Ooks sä hereillä?
Kuulin, kun joku tuntematon ääni alkoi puhua. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa mitä oli tapahtunut tai missä olin, mutta nopeasti erotin paikan. Hautausmaa. Puhuin jonkun suht saman ikäisen pojan kanssa. Hänellä oli kiharat ruskeat hiukset ja silmälasit korostamassa vihreitä silmiä.
-Mitä tapahtu?
-Sä pyörryit, kait. Ooks sä syöny tänää tarpeeks tai oliks se tilanne täällä sellanen mist toi pyörtyminen johtu tai onks sul joku sairaus?
Hänelläpä oli paljon puhuttavaa.
-Ensinnäki kuka sä oot, tunnetaanks me jostain?
-Ei tunneta ja siis mun nimi on Viljami, mut sano vaan Vili.
-Okei, ja siis veikkaan et tää johtuu siitä, et en oo tänään syöny mitään ja siis ku mul on tää reissu pyöriny pääs koko päivän ni ei oo vaan pystyny syömään. Sit tääl on muutenki aina sellai pelottava ja sellanen ahistava ja emmä ees oikeen osaa selittää et millanen olo, mut jooh.
-Hei, mä tajuun ton täysin. Pitäiskö meijän mennä vaik tohon lähikauppaan hakee jotain vaik suklaata sulle?
-Ei millään pahalla, mut mä en tiiä susta mitään muuta kun nimen ja en haluu että ootki sellanen joka tekee tytöille jotain kauheuksia, ei sillä että vaikutat siltä mutta ikin ei voi olla varma. Lähipiirissä nimittäin on käyny silleen ja sen jälkeen oon ollu aika varuillani.
-Voi ei, tosi kurjaa tollanen. Mä muutin kuukaus sitte tänne ja käyn sitä lukioo, joka on iha siel keskustan keskel. Ja en tiiä auttaaks se yhtää mut mullaki on lähipiirissä käyny sellasta ja voin luvata, että en ikinä satuttais ketään. Ok joskus tarkottamattomasti oon satuttanu jotain mun läheistä ku oon sanonu vaik pahasti mut en oo ikinä fyysisesti satuttanu. Mut jos ei tällä kertaa ni käviskö et vaihettas numerot ja nähtäs joku toinen kerta. Olis kiva nimittäin saada uusii kavereita, kun en kummimkaa tunne täält viel melkee ketään.