Hukkunut rakkaus

Autopsy

Kuuntelin suihkussa Blind Channelin uusinta albumia. Yritin siinä shampoota laittaessani oppia laulujen sanoja. Se teki vähän hankalaa, kun lukiessani sanoja sain shampoota silmääni. Pitäisi vaan kiltisti pitää niitä simmuja kiinni, mutta ei kun pakko multitaskata, tai ainakin koittaa.

Kaisu oli tykännyt poikien musasta jo vuosia ennen heidän Euroviisuihin menoa. Se oli kai ollut jotenkin kuin lääke hänelle. Heidän näkemisensä ja musiikin kuuntelu oli kuulemma auttanut häntä jaksamaan. Olisipa Kaisu ehtinyt kuulla Blind Channelin uusimman albumin ennen lähtöänsä. Lifestyles Of the sick and dangerous sisälsi paljon biisejä jotka uskon, että Kaisu olisi pystynyt samaistumaan. Hänellä oli todettu yläkoulussa masennus. Tiesin, että hän oli itsetuhoinen. Sellaisen ihmisen silmissä, joka ei ole koskaan ollut itsetuhoinen tuntuu oudolta, että oman ihon avaaminen esimerkiksi teroittimen terällä voisi jotenkin saada paremman olon. Kaisu joskus kertoi sen auttavan hänen tuntevansa olevan oikeasti elossa. Joskus mietin, että pitäisi ehkä yrittää kerran tai pari tehdä muutaman viillon, jotta ehkä ymmärtäisin häntä paremmin.

Kun Kaisu kuoli keväällä minulle suositeltiin, että menisin terapiaan tai juttelisin koulussa jollekin ammattilaiselle. Mä oon ihan fine, ei mun tarvitse puhua kenenkään kanssa. Kesäloma meni ihan hyvin. Olin jäätelökioskilla töissä ja näin kavereitani, Iristäkin aina välillä. Nyt kun lukion toinen vuosi alkoi, sekin on mennyt yllättävän hyvin. Vedän lukion neljään vuoteen, jotta en saisi burnoutia ainakaan niin helposti. Ykkösellä minulla oli jaksoissa viidestä kuuteen ainetta kerrallaan ja minulle se sopi hyvin. Ehdin kunnolla keskittyä kaikkiin aineisiin ja sain haluamistani aineista hyviä arvosanoja.

Aloin kesällä myös käymään useammin kirkolla nuorten toiminnassa. Silloin kun oli sen aika kävin tietysti riparin, mutta en sen jälkeen ollut käynyt kirkolla. Yksi Nea, jonka kanssa tutustuimme omalla riparillani oli käynyt viikottain nuorten toiminnassa. Snäppäämme yhä päivittäin toisillemme ja hän aina välillä pyyteli minua mukaansa kirkolle. Lopulta kesällä päädyin hyväksymään tarjouksen ja sillä tiellä olen yhä.

Minulle uskonto ja usko ei ole ikinä ollut suuressa osassa elämää. Kaisun kuoleman jälkeen aloin kuitenkin pohtimaan asioita enemmän. En ole vieläkään ihan varma koenko, että kristinusko tai uskonnot ylipäätänsä olisivat minua varten, mutta on ollut kiinnostavaa käydä kirkolla ja yrittää siellä keksiä onko se oma juttu. Ja siellä oppii paljon hyödyllisiä asioita helposti; voisin kirjoittaa uskonnon ja se olisi varmaan melko helppoa kun saa paljon lisäoppeja kirkolta.

Eniten minua on mietityttänyt kuoleman jälkeinen elämä. En haluaisi uskoa siihen, että ei olisi mitään. Haluan uskoa ja melkein voisin sanoa tietäväni, että Kaisu ei ole lopullisesti poissa. Haluaminen on tietysti eri asia kuin varmuus, usko ja tieto. Välillä on kuitenkin sellainen olo, että tunnen hänen olevan luonani; kuin suojaamassa minua elämän pahuuksilta.