Live for me

3. Bridge

Min Yoongi

Käännyin ääntä kohti ja näin kaiteeseen nojaavan pojan. Hänen silmät laajenivat nähtyään kasvoni. Ehkä hän on nähnyt minut ennen?

"Sori. Mä en tiedä mitä mun pitäis sanoo." Poika sanoi.

"Ehkä sä voisit jatkaa vaan matkaas ja jättää mut rauhaan." Sanoin.

"Valitettavasti mä en voi tehdä sitä." Hän vastasi ja nousi kaiteelle istumaan. Minä laskeuduin istumaan hänen vierelleen.

"Mitä sä teet täällä näin myöhään." Kysyin häneltä.

"Pakenen." Hän vastasi.

"Mitä?" Kysyin.

"Mun vanhempien riitelemistä kai?" Hän vastasi.

"Miksi sä seisoit täällä kaiteella näin myöhään?" Poika kysyi.

"Rehellisesti sanottuna mä tulin tappaa itteni." Vastasin.

"Älä tee sitä. Mitä ikinä sun elämässä onki meneillään, älä luovuta. Elämässä on niin paljon ihania ja kauniita asioita. Mä oon vaan joku tuntematon poika, mut sä voit puhuu mulle." Hän sanoi.

"Mä en tarvii sua mun terapeutiks, mut kiitti." Vastasin.

"No tuntematon poika kerro sun nimi." Sanoin.

"Mä oon Park Jimin." Hän sanoi hymy kasvoillaan.

"Min yoongi." Kerroin.

"Mukava tavata Yoongi." Jimin sanoi.

"Voitko sä lähteä, että mä voisin hypätä?" Kysyin.

"Et hyppää. Oikeesti." Jimin sanoi.

"Kai sulla joku syy on, et sä et tekis sitä? Joku kaveri? Sun vanhemmat?" Hän jatkoi.

"Ei. Mulla ei oo ketään." Vastasin.

"Nyt sulla on mut." Jimin sanoi. Käänsin katseeni häneen.

"Älä kato mua! Mä oon varmaan ihan hikinen." Hän sanoi ja pyyhki hihallaan naamaansa.

"Hei tulkaahan pojat alas sieltä!" Kuulimme miehen äänen.

Katsoimme taaksemme ja näimme poliisin.

"Antakaas vanhempienne numerot niin me soitellan sinne." Nainen sanoi tullessaan ulos autosta.

"xxx xxxxxxx" Jimin kertoi.

"Sinä myös." Mies sanoi. Olin hiljaa. Isäni ei halua minua takaisin ja äitinikin on vihainen.

"Oletteko te veljeksiä?" Poliisi kysyi. Jimin katsoi minua. Mies nappasi minusta kiinni ja painoi minut poliisiautoa vasten.

"Hei lopettakaa!" Jimin huusi.

"Rauhoitu." Nainen sanoi.

Mies tutki taskuni ja löysi puhelimeni.

"No kerros koodi tähän." Hän sanoi. En vastannut. Hän huomasi, että puhelimessani on sormenjälkitunnistin ja hän alkoi painamaan kaikkia sormiani siihen.

"Noniin." Hän sanoi. Hän ilmeisesti sai puhelimeni auki.

"Aletaas soittelemaan." Mies sanoi ja päästi minusta irti.

"Saatteko te ees tehdä noin?" Jimin kysyi. Kumpikaan ei vastannut hänelle.

Menin seisomaan Jiminin vierelle ja odotin. Odotin, että he molemmat olivat puhelimessa. Mies kirjasi jomman kumman vanhempani numeron ylös ja antoi puhelimeni takaisin. Otin Jiminiä kädestä kiinni ja hän katsoi minua järkyttyneenä.

"Juokse." Kuiskasin Jiminille ja lähdin itsekin juoksemaan. Juoksimme käsi kädessä poliiseja karkuun. He juoksivat ja huusivat perässämme.

"Me joudutaan vaan isompiin vaikeuksiin!" Jimin huusi.

"No pysähdy sitten, mut mä ainakin juoksen." Vastasin. Hän ei päästänyt kädestäni irti, eikä hän pysähtynyt. Hän juoksi.

"Tuu tänne." Hän sanoi ja ohjasi meidät tiheälle kujalle. Kännyimme hetken päästä toiselle kujalle.

"Kiipee tosta. Äkkiä!" Jimin sanoi ja osoitti tikapuita. Kiipesin talon katolle ja Jimin kiipesi perässäni. Makasin katolla hengästyneenä ja Jimin tuli vierelleni makaamaan.

"Hemmetti." Jimin sanoi hengästyneenä.

"Sori." Sanoin.

"Ei haittaa. Pitäähän elämässä jotain jännittävää olla." Hän sanoi nauraen. Hän nousi istumaan ja oli sanomassa jotain, mutta kuulin ääniä ja nousin itsekin istumaan.

"Shh." Sanoin ja laitoin käteni Jiminin suun eteen. Hän laittoi omat kätensä minun suuni eteen. Tuijotimme toisiamme silmiin pienessä paniikissa.

"Mihin ne kakarat hävis!" Poliisi huusi.

"Mennään takas autolle. Soitetaan uudestaan niitten vanhemmille." Naispoliisi sanoi.

Otimme kätemme pois toistemme huulilta samaan aikaan.

"Se oli lähellä." Jimin totesi. Nyökkäsin.

"No kaveri.. saanko mä sun puhelinnumeron?" Hän kysyi.