Ikimuistoinen vuosi

Luku 2 Onnettomuus

Aleksin pov:
Olin ajamassa kotiini omalla Kiallani kunnes yhtäkkiä tunsin jonkun törmäävän autooni erittäin lujaa sitten päässäni sumeni. En nähnyt mitään oli vain pelkkää mustaa pimeyttä, tunsin viiltävää kipua kyljissäni. Makasin pää inhottavasti retkottaen, mutta en kyennyt liikuttamaan painavaa päätäni senttiäkään. Kuulin jotain pientä piipitystä ja etäistä huolestunutta puhetta. Sen jälkeen en enää tiedä mitä tapahtui. Olin ollut koomassa varmaan aika pitkään, yhtäkkiä kuulin jotain piipitystä ja joidenkin keskustelua, mutta en saanut sanoista selvää. Olin väsynyt, mutta kykenin juuri ja juuri avaamaan toisen silmäni. Erittäin kirkas valo sokaisi silmääni ja pakotti sen takaisin kiinni. Kuitenkin minua kiinnosti missä olin ja mitä oli tapahtunut. Koitin saada huomiota ihmisiin jotka puhuivat vähän kauempana. Yritin mumista jotain epäselvästi, mutta suustani kuului vain kuiva ja heikko pihahdus. Ne ihmiset lähestyivät minua ja kuulin jo heidän puhettaan tarkemmin.
- Selviääkö hän? kysyi joku jonka ääneä en tunnistanut.
- Hänen pitäisi herätä tänään, jos hän ei herää tänään, on suuri riski ettei hän herää ollenkaan, sanoi joku.
Koitin avata silmääni uudestaan, nyt pystyin pitämään sitä auki, valo ei ollut niin kirkas. Tajusin, että joku seisoi valon edessä, hänellä oli valkoinen takki, hän näytti lääkäriltä.
- Hyvä olet jo melkein hereillä, pystytkö avaamaan toisen silmäsi? kysyi lääkäri.
Avasin toisen silmäni todella hitaasti, se sattui.
- Hän pääsee huomenna kotiin mikäli emme löydä mitään uutta epäilyttävää, lääkäri sanoi muille joita en vieläkään tunnistanut.

Lääkäri lähti luotani ja kirkas valo palasi, nopeasti joku henkilö astui samaan kohtaan missä lääkäri oli seissyt.
-Moi öö Aleksi, tyyppi sanoi vähän epävarmasti.
-M-m-m-m-mo-mo-mo-mo-mo-mo-i, sanoin varmaan erittäin tyhmän kuuloisesti.
- Sun ei kannata ny puhuu ku toikin kuulosti erittäin vaikeelta, sanoi se tyyppi.
Halusin niin kovasti tietää keitä noi tyypit jotka seisoo mun vieressä on ja, että onko mun Kia kunnossa tai et oonko mä kunnossa.
K-k-k-k-u-u-u-ui-n-n-n-n, yritin puhua.
- Mähän sanoin ettei sun kannata puhua nyt, lepää ihan rauhassa me voidaan tulla hakemaan sua huomenna heti, kun vierailuaika alkaa, sanoi joku jota en nähnyt.

Ne tyypit lähtivät luotani ja odotin vain huomista, pääsisin pois sairaalasta, saisin tietää ketä ne tyypit on ja saisin varmaan kaikkiin kysymyksiini vastauksen. Koitin nukahtaa mutten voinut sillä halusin jo huomisen tulevan. Muistelin aikoja jolloin äitini oli vielä elossa. Äitini sanoi aina minulle "älä jää jumittamaan menneeseen vaan jatka ja löydä parempi huominen, siten selviät tässä elämässä". Nukahdin viimein, kun mietin äitini sanoja. Minun täytyy selvitä tästä en saa jäädä jumittamaan, en tehnyt niin silloinkaan, kun äitini kuoli.

Näin unta siitä miten eräänä aurinkoisena kesäaamuna heräsin ihanaan tuoksuun. Äiti oli taas valmistanut jotain herkullista aamupalaa, nousin sängystäni ja juoksin keittiöön, halasin äitiäni takaapäin. Äitini säikähti sitä niin kovin, että hän poltti sormensa kivuliaan näköisesti.
- Anteeksi äiti, sanoin silloin pienenä.
- Ei haittaa äidin oma mussukka, äitini sanoi vaikka tiesin että häneen sattui todella paljon.

Heräsin sairaalasta huohottaen ja hämärässä en nähnyt kelloa, koitin rauhoittua. Otin lasillisen vettä ja aloin taas nukkumaan. Nyt heräsinkin aamulla, tänään ei ollut niin aurinkoinen päivä kuin eilen tai siis luultavasti eilen oli ollut. Tänään pääsisin pois enkä voinut olla hymyilemättä, vaikka se sattuikin. Yhtäkkiä muistin, että ne jotkut lupasivat tulla hakemaan minua. Nousin kivuliaasti istumaan ja otin puhelimeni käteeni ja jäin odottamaan katse nauliintuneena oveen.

Täs ois ny toka osa ja tässäkään ei nyt tapahtunu niin hirveesti mut kyl sit koht tule vähän parempiakin lukuja.
Sanoja täs on 559.