Luonnon Armoilla

Prologi

Ilmassa raikui sekaisin ihmisten epämääräistä huutoa sekä vihaista koiran ärähtelyä.

Kaikki koirat olivat selkeästi puolustamassa yhtä osaa taistelukentästä. Kyseisessä pienessä puskassa näkyi pieni kasa, joka koostui vikisevistä pikkunyyteistä; koiranpennuista.

"Sain ne!", huusi joku ihmisistä. Ihmisten joukosta kuului hurrausta kun he alkoivat nopeasti perääntyä mukanaan pieni kasa pentuja.

Koirat yrittivät saada jälkeläisiään takaisin ihmisiltä kaikin voimin. Se ei kuitenkaan onnistunut ja pian ihmiset hävisivät metsän siimekseen pennut edelleen käsissään jättäen jälkeensä verisen aukean täynnä koirien ruumiita. Kaiken keskellä makasi kuitenkin yksi ihmisten vahingossa jälkeen jättämä pieni, heiveröinen pentu, joka oli juuri menettänyt sisaruksensa.

"Koimme kaikki suuren menetyksen, kun jalakkaat veivät tuoreimmat pentumme tappaen samalla rakkaat laumatoverimme.", sanoi suurehko, ruskea koira - lauman johtaja, joka istui suurella kielekkeellä leirin keskellä. "Omistamme tämän hetken tänään menetetyille sieluille", hän jatkoi ja nosti arpisen kuononsa kohti yötaivasta. Osa arvista oli vanhoja, osasta vuosi vielä hieman verta tuoreen taistelun jäljiltä.

Kaikki muutkin koirat nostivat kuononsa taivasta kohti. Hetken kaikki olivat hiljaa. Sitten he alkoivat kuorossa ulvomaan pimeälle tähtitaivaalle kuolleiden muistoksi.

Ulvonnan loputtua johtaja käänsi katseensa takaisin muuhun laumaan.
"Muistakaamme heidät aina", uros huokaisi. "Olkaamme kuitenkin iloisia, että saimme pitää yhden pennuista, jonka jalakkaat jättivät luoksemme. Kiitos taivaskoirille tästä. Tapaaminen on päättynyt."

Auringonnousun aikaan metsän keskellä näkyi kävelemässä kaksi hahmoa. Kumpikaan ei ollut nukkunut lainkaan yöllä. Kumppanukset olivat juuri menettäneet kolme neljästä pennustaan.

"Miten luulet Hiilen pärjäävän tämän jälkeen? Hän menetti sisaruksensa. Hän muistaa tämän luultavasti loppuelämänsä.", toinen koirista huokaisi.

"Ropiseva sade, olen varma että hän kestää tämän. Poikamme on vahva.", toinen koira vastasi. Hän oli sama kuin aijemmin lauman tapaamisen pitänyt koira.

"Toivotaan näin", ensimmäinen koira, Ropiseva Sade, sanoi ja painoi päänsä kumppaninsa turkkiin.

"Kaikki järjestyy vielä", lauman johtaja huokaisi kääntäen katseensa Ropisevaan Sateeseen.

"Hiilestä tulee tästä huolimatta jotain suurta, minä tunnen sen."