Luonnon Armoilla

Luku 1

Musta, keskikokoinen koira painautui maata vasten.

Hän haistoi jotakin - saaliin.

Oli loppusyksy, joten koko lauma kärsi riistanpuutteesta ja jokaisella kiinni saadulla saaliilla oli vielä enemmän merkitystä kuin ennen.

Koira lipaisi huuliaan huomatessaan rusakon näkökentällään. Hän alkoi hiipimään hitaasti lähemmäs.

Jänis ei ollut erityisen pulska, mutta kyllä siitä silti ruokaa saisi. Saalistaja valmistui ponnistamaan hyppyyn. Hän jännitti lihaksensa ja ponnahti suoraan jäniksen niskaan.

"Sainpas!", koira ulvahti iloisena - mutta liian aikaisin. Jänis potkaisi häntä suoraan kuonoon ja rimpuili irti uroksen otteesta päästen karkuun puskien siimekseen.

Uros oli aivan liian tokkurassa jäniksen potkusta lähteäkseen eläimen perään.

"Hiili!", huusi paikalle juokseva narttukoira. "Oletko kunnossa?"

"Olen...", vastasi musta koira - Hiili - hitaasti.

"Olin tulossa pyytämään sinulta apua kaadetun peuran kantamisessa leiriin, mutta nyt minä taidankin kantaa sinut sinne.", tuhahti oranssinruskea narttu. "Kyllä Pöllö ja Huojuva Puu varmaan saavat sen kuitenkin kahdestaankin."

Hiili mulkaisi ystäväänsä ja nousi haparasti seisomaan tajutessaan lojuvansa edelleen maassa. "Niimpä niin, Pihlaja. Pystyn minä itsekin kävelemään.", hän vastasi ja lipaisi turkkiaan yrittäessään peittää nolostumistaan.

Pihlaja päästi huvittuneen murahduksen ja kääntyi tulosuuntaansa. "Mennään."

Hiili hyppelehti ystävänsä perään. Hänen päässään pyöri vielä hieman, mutta askeleet olivat ainakin suunnilleen tasaisia.

"Mitä ihmettä sinä teit siellä?", Pihlaja kysyi urokselta tämän vihdoin saadessa nartun kiinni.

"Metsästin, mutta se kirottu jänis potkaisi minua naamaan", Hiili urahti. "Olisin kuitenkin saanut sen kiinni, jos et olisi häirinnyt", hän valehteli nolostuneena.

Pihlaja naurahti ja ravisteli turkkiaan. "Minä menen auttamaan sen peuran kanssa, kun sinä et taida siihen ihan kyetä tuossa kunnossa. Pärjäätkö yksin leiriin?", hän kysyi.

"Pärjään minä", Hiili vastasi itsepäisesti. Pihlaja nyökkäsi ja katosi pusikkoon uroksen jatkaessa matkaansa Suurta Kuoppaa - heidän leiriään - kohti.

Kun Hiili saapui leiriin, siellä oli täysi tohina käynnissä. Rosoileva Kivi - lauman johtaja, joka itse asiassa sattui olemaan Hiilen isä - istuskeli kielekkeellä katselemassa muiden touhua ja antamassa määräyksiä.

Suurin osa lauman koirista oli saalistamassa, eli lähes kaikki, jotka sitä kykenivät tekemään ikänsä tai kuntonsa puolesta. Loput olivat joko hakemassa uusia sammalia sekä sulkia pesiin lämmittimiksi tai etsimässä viimeisiä yrttejä talven varalle, koska silloin niitä ei enään kasvaisi. Lauman tietäjä sekä parantaja, Puro Joka Luolassa Virtaa sekä Humiseva tuuli, istuivat vierekkäin kielekkeen alla ja keskustelivat jostakin.

Vaikka lauman tietäjä oli lähes kuuro ja täysin sokea, onnistui hän kuitenkin aina Humisevan Tuulen kanssa kommunikoimaan sujuvasti. Oikeastaan kukaan muu ei ymmärtänyt vanhuksen höpinöistä mitään, mutta Humiseva Tuuli tuntui tietävän aina täsmälleen, mitä tietäjä halusi.

Hiili loikki suoraan riistakasalle. Se ammotti tyhjää. Pohjalla oli vain pari laihaa hiirtä sekä luiseva orava. Hän huokaisi ja kahlasi katseellaan läpi laumatovereitaan. Lähes jokainen heistä ravasi edestaikaisin leirin suuaukon sekä jonkin pesän välillä.