Sekasin susta

-3-

Veronica:

Se oli yhtä helvettiä. Rampata kymmenillä eri  psykologeilla ja kuulla aina samat asiat. En jaksanut, en vain jaksanut.
Ja vaikka olin hiton uupunut elämään ja kaikkeen paskaan mitä sateli niskaani, minulla oli vielä kummasti elämän halua.

"Veronica?" Säpsähdän ajatuksistani todellisuuteen. Tarkennan katseeni edessäni seisovaan naiseen. Katson häntä kysyvänä.

"Minna ottaisi sinut nyt vastaan", nainen kertoo lempeästi. Nyökkään ja nainen lähtee.

Nousen inhottavan kipeästä tunteesta piitaten ylös ja lähden kävelemään hitaasti käytävän päähän. Koputan oveen ja nopeasti se aukaistaan. Hymyilevä nainen astuu esiin oven takaa.

"Moikka Veronica. Tule vain peremmälle." Minna väistyy tieltäni. Olen käynyt Minnalla jo pari kertaa. En vielä ole saanut Minnasta minkään laista mielipidettä. Perus noin 35 vuotta, pari lasta, puoliso, sormuksen perusteella ja omakotitalo kallion päällä.
Istun pöydän edessä olevalle tuolille.

"No niin, mitäs sulle kuuluu?" pyöräytän mielessäni silmiäni. Aina sama kysymys.

"Ihan hyvää." Aina sama vastaus.

"No hyvä. Mä olin miettinyt, että voisimme jatkaa niiden viime kerran lappujen täyttämistä, kun ne jäi vähän kesken, miltä kuulostaa?" Minna räpättää yli pirteästi hymyillen. Voi hyvä luoja. Miten se jaksaa, kello on vasta kymmenen yli yhdeksän.

"Okei."

Puolituntia tapaaminen Minnan kanssa kestää.
Puolituntia hukattu aivan turhaan. Kiitos, äiti.

Tungen kylmät käteni takkini taskuihin ja jatkan matkaani koulun sisälle. Oppilaat rientävät jo luokkiin ja minä teen täsmälleen samoin.

"Moi Anna." Istuuduun parhaan ystäväni eteen tarjotin kädessäni. Hän nostaa yllättyneen katseensa ylös minuun.

"Ai moro. Mites meni hammaslääkärissä? Oliko reikiä?" Tyttö hymähtää ja lusikoi puuroa suuhunsa. Tunnen sydämmessäni pienen pistoksen. Tuntuu kauhealta valehdella ystävälleni.

"Ei ollu onneks", sanon sujuvasti valehdellen. Siitä on tullut jo tapa. Sanon että menen hammaslääkäriin taikka äidilleni auttamaan jossain olemattomassa tai olen vain kipeä, ja yhtäkkiä en olekaan ja saavun kouluun kuin uudelleen syntynyt. Olen kuin joku valehtelija lintu. Lentelen menemään ja saavun uusien valheiden kera.

"Good good." Asia jää siihen.

Sisarpuolet Lyydia ja Amanda saapuvat pöytään. Amanda istuu Annan viereen ja vaihtaa tämän kanssa nopean suudelman.
Ovat olleet yhdessä jo kolme vuotta.

Kateus pistää rintaani. Voi, kun haluaisin suhteen, jossa ei tarvitsisi pelätä.

Ravistelen ajatukset mielestäni pois ja alan syömään puuroa.
Koulupäivä kuluu nopeasti ja melkein koko päivän opettajat hehkuttavat tulevasta retkestä. Anna innostui niin kovasti ettei meinannut pysyä hiljaa penkeissään oppitunnin ajan.
Itse en ole niinkään innostunut lähdöstä, jos edes voitan. Tietysti täytin lomakkeet Annan painostuksen alla, mutten ole mitenkään hyvi surullinen jos en ole yksi voittajista.

"Hei Veronica, tuuks meijän kaa laavulle makkaran paistoon?" Amanda kysyy herättäen minut omista ajatuksistani.

"Juu tuun mä. Jos joku viittee tulla hakee mut?" Anna nostaa kätensä kertoakseen, että hän hakee. Hymyilen hänelle kiitollisena.

Kun kello lyö kahdeksan näen kämppäni ikkunasta Annan mustan maasturin ajavan pihaan. Juoksen portaat alas ja hyppään pelkääjän paikalle.

Saavumme laavulle hieman myöhään. Kun astumme ulos kylmä illan ilma puskee kasvoille. Miksen laittanut enemmän vaatetta päälleni.
Istuudumme kaadetun puupötkylän päälle ja paistelemme makkaraa ja nautimme nuotion lämmöstä. Porukka vähenee myös illan myötä, muttei se kyllä minua kummemmin haittaa.

"Moro Camilla ja Marika!" Jonne, yksi abeista, huudahtaa ja juoksee s-market kasseja pitelevien tyttöjen luokse.

Sydämmeni tuntuu jättävän yhden lyönnin välistä, kun näkökenttääni astuu siro, tummatukkainen hieman minua lyhyempi tyttö. Camillalla on päällään iso ruskea huppari, harmaa kaulahuivi, mustat kollarit, jotkut lenkkarit ja harmaa pipo päässään.
Hän näyttää hiton suloiselta. Häpeän tunne leviää rintaani, muistaessani miten ilkeästi olen käyttäytynyt tyttöä kohtaan.

Camilla istuu viereeni ja hänen kaverinsa menevät paistamaan makkaraa.

"Moi", Camilla sanoo. Aluksi luulen, että hän sanoi sen jollekki toiselle, mutta sitten kun katselen ympärilleni, enkä näe penkillä istuvan taikka lähistöllä oleilevan kuin me, tervehdin häntä takaisin hieman kireästi.

Välillemme syntyy syvä hiljaisuus. En keksi mitään sanottavaa taikka mitään puheen aihetta. Mutta miksi edes vaivautuisin? Emmehän me edes ole mitään kavereita...

"Tuota, anteeksi se vessa juttu... en, tuota ei ollut tarkoitus olla niin ööm tunkeileva",  Camilla sanahtaa yhtäkkiä säikäyttäen minut hieman.

"Ööh, ei se mitään." Mitä helvettiä tuohon muka pitäisi vastata. "Sori munki puolesta et oon ollu vitun ääliö sulle..." Kurkku tuntuu ihmeen kuivalta. Camilla vain nyökkää ja nousee sitten.

"Minä menen paistamaan tuonne makkaraa. Tuletko sinäkin?"

"En, ei tee mieli enää", valehtelen, vaikka mahani murisee ja anelee saavansa ruokaa. Makkara ei kuulostaisi yhtään hassummalta siis.

"Okei", Camilla hymähtää ja lähtee kävelemään kavereidensa luokse.

Hitto, mikä minuun on mennyt? Laitan käteni rintakehäni päälle ja yritän rauhoitella kauheasti pamppailevaa sydäntäni. Helvetin Camilla.