Silti minä uskoin

9. Perjantai 15.2.2006

Alvari

°

Mä en menny eilen kouluun ja isä kummasteli sitä, selitin vaan migreenistä, mikä oli osittain totta mulla oli aivan jäätävä päänsärky jostain syystä, mut ei se todellisuudessa ollu niin paha ettei kouluun ois voinu mennä.

Ja nyt mun piti mennä kouluun, vaikka mieliala oli aivan maassa. Ensimmäisenä mulla oli tietty liikkaa ja me pelattiin 9D-luokan kaa jalkapalloo.

Mä en ollu hyvä oikein missään urheilussa ja no mulle siitä vähän kuittailtiinkin, kun en osunut palloon. Ja sit tapahtu se mitä mä olin kaikkein eniten pelännyt eli se pallo osu mua suoraan naamaan ja kovaa.

Mun nenästä alko vuotaa verta ja jotkut nauro ja se, joka sen potkas huusi mulle,

"Hintti!" Tosi luovaa hei, mut ens kerralla Kaspian, keksi jotain luovempaa ja jotain uutta.

Opettaja lähetti mut terkalle ja siellä mä sit istuin jonkun vartin ennen ku se päästi mut menee.

Seuraavalla välkällä Anton pysäytti mut ja kysy,

"Voidaanko me puhua?"

"Ei" vastasin kerrankin suoraan

"Oikeesti anna mun selittää" se vonkui

"Anna mun jo olla! Mä sanoin sulle että tartten aikaa!" Huudahdin

"Mut kuinka paljon sä tarttet aikaa?" Se kysyi

"No... no en tiiä, okei?! Tässä on menny kaks päivää! Ja jos sä oikeesti välität ja rakastat mua niin sä annat mulle aikaa!" Huusin ja lähdin ulos paiskaten koulun oven ja siihen saatto joku särö tulla, mut ei vois vähempää kiinnostaa.

Kotiin en voinu vielä mennä, koska isä ois siellä ja se kyselis kaikkee, joten menin kirjastoon.

Etin jonkun hyvän kirjan ja uppouduin täysin siihen maailmaan. 

Parin tunnin päästä isä soitti mulle ja kysyi missä olin ja vastasin sille, että kirjastossa. Se pyysi mua tulee kotiin viimeistään tunnin päästä ja mä lupasin meneväni.

Kun mä sitten menin kotiin mieleeni muistui juttu, jonka olin kuullut silloin joskus mun ja Antonin alkuaikoina silloin kun olin kipeenä. Kun Olivia oli sanonut ettei mun tarvii tietää jotain ja isä sanoi että tarviihan. Siitä on jo puol vuotta, mutta ajattelin silti kysyä siitä isältä.

Isä oli tehny meille jauhelihakeittoo ruuaksi ja söimme kaikki kolme sitä hiljaisuudessa, kunnes avasin suuni,

"Mitä te silloin meinasitte joskus puol vuotta sitten, ettei mun tarvii tietää sillo ku olin kipeenä ja te tulitte kotiin?" Kysyin ja isä katsoi mua hetken hölmistyneenä, kunnes se muuttui järkytykseksi.

"Öh tota... no kai sun pitää tietää" isä aloitti ja Olivia katsoi isää varoittavasti ja vähän... vihaisesti? En tiedä mikä se tunne oli, mikä paistoi sen silmistä. 

"Ei! Et sano sille! Alvari ei oo valmis kuulee sitä!" Olivia huudahti ja tässä vaiheessa olin aivan pihalla, mitä tapahtuu.

"Kyllä Alvarilla on oikeus tietää!" Isä huudahti turhautuneena vuorostaan.

"Mitä?" Kysyin ja sain niiden molempien katseet itseeni.

"Ei mitään" isä luovutti

"No nyt sanotte! Minä en jaksa tällästä salailua enää!" Huusin vuorostani