Pahuuden Yö

3. Punatukkainen tyttö

Kävelen portaat alas alakertaan. En voi uskoa, että Becky veti noin langoistani. Tosin en tunne edes koko ihmistä, joten mitä oletinkaan. Uusiin ihmisiin ei vain voi luottaa. Hän kyllä vaikutti jokseenkin saman henkiseltä kuin minä tai sitten olen vain pahasti väärässä. Veikkaa jälkimmäistä, koska minulla ei tulisi koskaan mieleenkään uskoa mihinkään tuollaiseen yliluonnolliseen. Koko tyttö on varmaan pahuuden noiduttu.

Saavun rappusten loppu päähän. Hiljaisuus täyttää koko kartanon. Vain lattialankut natisevat askelieni alla. Kynttilöiden liekit ovat sammuneet. Katson ympärilleni. Ketään ei ole missään. Ei yhtikäs ketään. Juurihan täällä oli sadoittain nuoria juhlimassa juhannusta, olin poissa vain 10minuuttia. Kaikki ovat kadonneet sinä aikana. Ei jälkeäkään kenestäkään.

Kävelen isoille lasioville, ehkä kaikki ovat menneet ulos viettämään aikaa. Onhan nyt keskikesä, jolloin aurinko ei laske ollenkaan. Raotan valkoisia pitkiä verhoja katsoakseni ulos. Piha näyttää tyhjältä. Vain vesi näyttää kirkkaalta sen aallohtiessa. Ei merkkejäkään kenestäkään.

Sitten huomaan sen. Huomaan valkoisen nuorehkon tytön. Hänellä on punaiset hiukset, ihan niin kuin Beckylläkin oli. Tuo muistuttaa ylipäätään todella paljon äsken tapaamaani tyttöä, paitsi tuolla on valkoinen kaapu päällään. Avaan kartanon ovet ja astun ulos. Kylmä viima kulkee ohitseni ja saa blondit hiukseni liikkumaan tuulen mukana. Puut huojuvat ja salama iskee horisonttiin. Säikähdän sitä. Naurahdan hieman ja pudistan päätäni. Varmaankin myrsky vain tulossa. Katson takaisin kohti äsken näkemääni outoa tyttöä. Se on kadonnut. Ihan kuin sitä ei koskaan olisi ollut. Hieron silmiäni ja katson uudelleen. Tyttöä ei näy missään.

Käännyn takaisin kohti kartanon takapihan lasiovia. Ne ovat kiinni. Mielestäni jätin ne kyllä ihan avoimiksi. Ehkä tuuli puhalsi ne kiinni ja olin niin ajatuksissani, että en edes kuullut niiden sulkeutuvan. Kävelen ovien eteen ja painan kahvaa alaspäin. Yritän avata ovea, mutta se on lukossa. Rämppään sitä pari kertaa, kunnes luovutan. Ihmeellistä. Tuosta ovesta meni juuri viikko sitten lukko rikki, eikö kukaan ole ehtinyt korjaamaan sitä vielä. Miten ovi voi olla lukossa? Eihän se ole mitenkään mahdollista?

Lähden kävelemään kohti kartanon toisia ovia. Niiden on pakko olla auki. Laitan käteni puuskaan kylmän tuulen mennen kehoani vasten. Nyt on kesä, ei näin kylmä pitäisi olla. Kävelen ovien luokse ja painan kahvasta. Mitään ei tapahdu. "Nyt vittu ovi aukee!!", rämpytän oven kahvaa. Äänen korottaminen ei auta ovea avautumaan, eikä edes ole ihme, eihän me missään narniassa olla.

Käännyn selkäpäin ovea. Mitä ihmettä minä nyt teen? Avaimethan ovat sisällä. Kukaan muu ei pääse kartanoon kuin minä tai vanhempani. Kaivan taskujani ja huomaan puhelimeni jääneen sisälle. Tuskin isäni olisi edes vastannut, koska tähän aikaa vuodesta hän on todella kiireinen.

Tunnen yhtäkkiä käden olkapäälläni. Kiljaisen ja käännyn nopeasti. Näen punatukkaisen tytön hymyilevän minulle. Katson tuon vaatteita ja tunnistan hänet Beckyksi. "Luojan kiitos se olitki vaan sä!", huudahdan ja halaan tuota. Vaikka kuinka inhoankin tuota tyttöä, olen todella helpottunut. Becky naurahtaa ja silittää samalla selkääni. "Kuka muukaan se olis?" Irtaannun halista ja pudistan päätäni. Huomaan kartanon ovien olevan auki. Ilmeisesti Becky juuri tuli niistä. Onnekseni hän jäi vielä sisälle. Muuten olisin ollu todella pahassa pulassa.

Se tyttö jäi kuitenkin mieleeni. Hänellä oli erilaiset vaatteet kuin Beckyllä. Silmiini kiinnittyi myös tytön pitkät kiharat hiukset, kun taas Beckyllä ylettyy tikkusuorat hiukset juuri ja juuri olkapäihinsä. Ehkä vain näin omiani. Ei siihen ole muutakaan selitystä. Minulla taitaa sittenkin olla melko hyvä mielikuvitus. Mutta missä kaikki ihmiset ovat? Ei noin monet voi vain kadota kuin tuhka tuuliin. Kenestäkään ei ole jälkiäkään. Paitsi tietenkin Beckystä, koska hänhän oli kanssani muiden kadotessa. Tälle kaikelle on pakko löytyä jokin järkevä selitys.