Vaimennous

4. Rohkelikon poika

Oon aina ollut melko huono yrttitiedossa, mut tunnen erään, joka saa siitä pelkkiä kymppejä. Tää eräs on Neville Longbottom - ja tää tieto on tärkeetä myöhempää nähden.

Oon haikaillu melko pitkään jo sen yhen perään, vaikka hädin tuskin se ees huomaa mut.

"En mä tiiä, se on vaan jotenki- jotenki tosi sympaattinen ja omalaatunen", mumisen Lunalle, aina kun hän kyselee mun kiinnostuksen kohteesta. 

***

Heräsin kirkkaaseen auringon paisteeseen joka pilkisti verhojen välistä. Nousin istumaan siristäen silmiäni, ja huikkasin verhojen takaa: "Huomenta", en saanut vastausta. "Huomenta!" Huudahdin uudestaan, mutta makuusali pysyi hiljaisena. Ajattelin hetken kaikkea mahdollista, mutta sitten siirsin pylvässängyn verhot kokonaan tieltäni. Nousin sängyltä sekä puin kaavun ylleni, lähdin kohti oleskeluhuonetta hiukset yhä takussa.

Huhuilin ja vaelsin oleskeluhuoneessa pitkään, kunnes vihdoin tajusin kattoo kelloa. Ei vitun vittu! Noi oli ainoot sanat mitä mun päässä pyöri, olin myöhässä ekalta pimeyden voimilta suojautumisen tunnilta!

Hölkkäsin käytävällä hengästymättä etsien oikeaa luokkaa. Kun vihdoin löysin oikean luokan jossa muut olivat jo edenneet jonkin verran, niin "Anteeks faija- Siis Professori Lupin! Et- et oon myöhässä.." Pahoittelin kiireisesti etsien tyhjää paikkaa, joka sattuikin olemaan Lunan vieressä. Tyttö hymyili mulle lempeästi ja mä hymyilin takaisin.

Remus ei kuitenkaan ollut mulle vihainen, vaan toi mulle pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjan joka oli unohtunut kotiin, jolloin Nymphadora eli mun äiti lähetti sen pöllöllä isälle, siis Remukselle.

Tunti meni hyvin, vaikka tajusin jo heti ettei tää olis mun vahvuuksia. Luna kuitenkin oli aika taitava, ja sain häneltä vähän apuja, samoin Remukselta.

Meillä ensimmäisellä tunnilla harjoiteltiin 'Naurettavuus' nimistä loitsua, jossa täytyi muuttaa oma pelko joksikin hauskaksi. Kun Remus näytti esimerkkiä, ainakin mä tajusin heti hänen pelkonsa. Se oli täysikuu. En ihmettele miksi, mutta se vaan oli ahdistavaa ajatella. Tylypahkassa juoksentelee kaksi vaarallista otusta täysikuiden aikaan yöllä, eihä meitä voi samaan paikkaan tunkea! Ei missään nimessä! Oon vieläpä tosi nuori, en osaa kontrolloida! Helvetti mä oo kusessa. Entä jos karkaan? Päädyn linna-aluelle tai vaikka Hagridin mökkiin ja raatelen jonkun-/ Hagridin. Ei, ei, ei ja ei! En pystyny ees ajatella kenenkän tappamista, "Mä käyn vessassa-" viittasin ja nousin äkkiä paikaltani ja lähdin luokasta ennen kuin Professori Lupin oli kerennyt vastata ollenkaan mitään.

Juoksin luokan ovista pois käytävään, jolloin haukoin happea hermostuneena ja jopa hieman itkuisena. En tosiaankaan tiedä miksi, mutta Neville Longbottom istui käytävällä ikkunalaudalla. Kun huomasin hänet, käännyin selkä tähän päin ja mukamas katselin seinää ja veikkailin sen mittakaavoja. Vaikutin naurettavalta.

Neville kuitenkin huomasi mut heti tiirailemasta ja nousi ikkunalaudalta kävellen mua kohti, kylmät väreet hiipivät mun ihoa myöten kaulasta varpaisiin ja olin niinkuin en olisi huomannutkaan. "Pohdin" seinän mittakaavoja yhä, ja tutkin silmät tihrussa halkeamia kylmässä kivi seinässä.

"Lupin? Eikö vaan?" Neville kysyi ollessaan ihan mun selän takana. Henkäisin syvään ja nyökkäsin totisesti. Käännyin ja olin yllättynyt kuinka lähellä mua tuo poika oli. Otin pari askelta taaksepäin ja katsoin ikkunasta ulos aamuaurinkoon.

Käytävässä oli inhottava hiljaisuus, kunnes mun isä- Anteeks, Remus tuli käytävään ja katseli eka väärälle käytävälle ja sitten sinne missä mä ja Neville oltiin.