Vaimennous

3. Purema

12.9.1993

Oli mennyt melkein viikko Tylypahkassa, ja tasan 8-vuotta kun sain sen elämää mullistavan pureman. Lahja joittenkin kuolonsyöjien mielestä, no ei kyllä mikään lahja ole.

8-päivää täysikuuhun, yleensä se ei ala vaikuttaa näin nopeeta.. Hermostun jo entistä helpommin, ja alan käydä kierroksilla. Matami Pomfrey on antanut mulle sillon tällöin rauhoitusjuomaa, ihan vaan etten käy muihin käsiks.

1.9 kun me saavuttiin Tylypahkaan 11-päivää sitten, silloin oli täysikuu. Siitä varmaankin johtui mun normaalia agressiivisempi käytös Malfoyta kohtaan. Heti kun päästiin Tylypahkaan, mut käskettiin Pomfreyn ja Minerva McGarmiwan puheille. Käytän samaa paikkaa täysikuitten aikaan kun mun isä koulu aikoinaan, eli Tällipajua/Rääkyvääröttelöä.

Kaikki varmaan aavistaakin jo mikä mä oon, kyllä. Mä oon ihmissusi, aivan kuin mun isä Remus. Mua purtiin kun olin viis, tarkalleen ottaen mua purtiin 12.9.1985 - Ja arvata saattaakin niin ei, mun isä ei todellakaan tehny sitä, vaan Fenrir Harmaaselkä. Sama kuolonsyöjä- sekä ihmissusi joka puri isääni.

Mun jäljet mitä teen itselleni on pahimmillaan aina keskivartalossa, kasvoihin oon onnistunut raapasemaan vaan pari kertaa - mutta niihinkin Pomfrey on keksinyt selitykset sitä varten, jos joku tuuppaisi utelemaan niistä. Eli siis, mä olin niiku mun isä - professorit käytännössä opettaa Remusta uudestaan. Paitsi no Hagrid ja Kalkaros, jota muuten vihaan ylikaiken. Saan siitä vaan inhottavia viboja, varmaan myös siks kun tiiän miten se on isää loukannu.

Oon tähän mennessä skipannut kaikki Kalkaroksen tunnit, koska mua vaan ahdistaa mennä sinne. Kaikille professoreille on ilmotettu mun ongelmasta, joten luultavasti Kalkaros vaan pilkkaisi mua.

***

Olin unohtanut kokonaan sen että mun pitäis tavata matami Pomfrey tänä iltana, joten olin nukahtanut oleskeluhuoneen sohvalle - josta Cedric tuli herättämään mut.

"Oliver, Oliver..!" Hän kuiskasi samalla kun oli kumartunut mun ylle, mumisin jotain unenpöpperössä ja nousin ylös kun hän lähti tieltäni. "Saatanko sut sairaalasiipeen?" Cedric kysyi ja nyökkäsin. Lähdettiin kävelemään kohti sairaalasiipeä.

Sairaalasiipeen saavuttuamme Pomfrey pyysi Cedriciä odottamaan käytävässä, jonne hän sitten myös jäikin.

"Onko ollut ongelmia unen kanssa?" Pomfrey kysyi minulta rauhoittavalla äänellään, "Ei", pudistin päätäni.
"No jos ongelmia ilmenee, ota vähän melatoniinia.." Pomfrey kehotti ja nyökkäsin ymmärtäväisesti, "No niin, menehän kulta.. Kello alkaa olla jo paljon, tarvitset paljon lepoa vaikka onkin vielä viikko kuutamoon", Pomfrey silitti mun olkapäätä hellävaraisesti ja hymyili. "Olin jo unohtaa.. Saanko vilkaista puremaasi?" Pomfrey vielä kysyi, nyökkäsin hieman normaalia hitaammin.

Sairaalasiiven valtaviin oviin koputettiin, mun aistit alko jo vahvistuu ja tiesin et koputtaja oli Cedric. Katsoin Pomfreytä silmiin ja nyökkäsin merkiksi siitä, että tulija saisi tulla sisään. (kuulostipa väärältä..)

"Sisään!" Pomfrey huudahti ovelle päin, ja Cedric tallusteli meidän luo.

"Mistä tällä kertaa on kyse?" Cedric kysyy meiltä kysyvällä katseella, Pomfrey kääntyy katsomaan minua ja nyökkää - siinä samassa alan selittämään samalla riuhtoen t-paitaani pois päältä, jotta saisin näytettyä pureman.

"Täydenkuun aikaan, kun oon mun susi muodossa, revin yleensä tätä puremasta tullutta arpea. Varsinaista syytä sille ei oo, mä vaan teen niin." Selitin parhaalle ystävälleni parhaani mukaan. Hän nyökkäsi ymmärtäväisenä ja veti mut velimäiseen halaukseen.

Niitähän me tavallaan oltiin, veljiä.

Pomfrey päästi meidät vihdoin ja viimein menemään, pieni melatoniini purkki helisi mun taskussa samalla kun käveltiin Cedricin kanssa kohti pohjakerrosta, jossa sijaitsi Puuskupuhin oleskeluhuone ja maakusali.

Heti kun päästiin muotokuva-aukosta sisään, sännättiin makuusaliin - sillä oltiin niin uuvuksissa kun ihminen vaan voi olla. Aamulla oli Cedricin huispaus treenit, aamupäivän tunnit stressas, mun piti käydä kirjastossa monta kertaa jututtamassa Hermionea, plus vielä tää sairaalasiivessä käynti.

Vaihdoin mun vaatteita kun Cedric oli jo sängyssään, jostain syystä makuusalissa oli tosi kuuma - niimpä jouduin nukkuun ilman paitaa, jolloin mun muun kropan arvet olivat selkeesti näkyvillä. Suljin pylvässänkyni verhoja, jolloin tunsin jonkun katsovan mua. Vilkaisin Cedricin sänkyyn ja sehän se oli.

"Etkö saa unta?" Kysyin tältä ihmeissäni, sillä hän nukahtaa yleensä tosi nopeesti. Cedric pudisti päätään, etin mun farkkujen taskusta melatoniini purnukan ja kipitin viemässä yhen pillerin ystävälleni. En itekkään tiedä mitä ajattelin, mut toi ei vaikuttanut kauheen hyvältä ratkaisulta jostain syystä. Juuri kun Cedric oli vetämässä pilleriä, juoksin tämän luo takaisin ja otin pillerin hänen kädestään. "En voi syöttää näitä sulle", tokaisin hiljaa ja lähdin takaisin omalle sängylleni. Menin petiini ja vetäisin peiton ylleni, raotin legendaarisen pylvässängyn verhoja sen verran että näin Cedricin sänkyyn. "Öitä", kuiskasin, jolloin jo tarkkaan kuunnellen kuulin Cedricin tuhinan kun hän nukkui. Hymähdin hiljaa, laskin pääni tyynyyn ja pistin silmät kiinni, äkkiähän mä nukahdin.

[691 sanaa]