Vaimennous

5. Täysikuu

Heräilin kylmissäni rääkyvän röttelön lattialta. Tunsin tuulenvireet sisuskaluissani- sekä veren vuodon pitkin selkääni ja käsivarsiani. Maistoin veren suussani. Inhosin tätä, miksen vaan voinut olla - normaali?

Makasin viileällä lattialla odotellessani Matami Pomfreyta hakemaan minua. Tarkkailin haavojani ja painoin sormeni syvään haavaan, joka sijaitsi vasemmassa kädessäni. "Hmhm.." Mumisin ottaessani sormea pois haavasta. Siinä samassa Pomfrey koputti lahonneseen oveen, säpsähdin ja käännyin katsomaan häntä. Hänen siniset silmänsä tuikkivat huolestuneisuutta.

Nousin ylös Pomfreyn avustuksella, hän alkoi heti tekemään loitsuja pienimpiin haavereihin, mutta suurimpiin taiat eivät enää tepsineet. Mietin, että mitenköhän isällä menee, ja sitä, että missä hän vietti täysikuun. Kenties Salaisuuksien Kammiossa? Tai jossain.. Huokaisin kysyen: "Missä isä?" Pomfrey silitti päätäni sanoen: "Hänellä on kaikki kunnossa, sai Severukselta hieman eräänlaista taikajuomaa. Ja ei, et saa sitä. Olet liian nuori." Huokaisin epätoivoisena, mutta kuitenkin olin helpottunut siitä, että isä oli turvassa.

Pomfrey kiersi ympärilleni lämpimän huovan ja lähdimme kohti linnaa. Syksyinen aamu oli kylmä ja kun paljoa luitteni ympärillä ei nahkaa ole, niin mulla oli erittäin kylmä. Isä oli toipunut täysikuusta nopeammin, ja oli jo virkeästi jalkeilla odottelemassa meitä linnan ovilla. "Herra Lupin! Etkö ole jo pienestä pitäen oppinut sen, että sinun täytyy levätä täysikuun jälkeen, vaikka kuinka virkeä olisitkin?" Matami Pomfrey möykkäsi isälleni, jolloin isäni vain naurahteli ja sanoi: "Olin huolissani pojastani, halusin nähdä, että hänellä on kaikki kunnossa. Täysikuut ovat hänelle jopa pahempia, kuin minulle silloin, kun kävin täällä koulua." Pomfrey keikutteli päätään ymmärtäväisesti, mutta kuitenkin ankarasti. Olin jopa hieman nolostunut siitä, että isän oli pakko kertoa asioistani Pomfreylle. Seuraavaksi hän varmaa lavertelisi homoudestani, mutta ei. Ei isä niin tekisi.

Lähdimme kolmistaan kohti sairaalasiipeä, jossa Luna, Cedric ja joku kolmas henkilö, jota en odottanut olevan sairaalasiivessä takiani - odottelivatkin minua. Tämä kolmas henkilö.. En tiedä miksi ja miten hän oli päätynyt sairaalasiipeen, mutta siellä hän oli, ystävieni seurassa.

"Neville tuli moikkaamaan sua. Ei hätää, ei kerrottu miks jouduit sairaalasiipeen", Luna kertoi mulle jolloin halasin tätä. Cedric yhtyi halaukseen ja hän vahingossa kolautti päänsä omaani. Alettiin yhdessä nauramaan, mutta käteni oli hauras verta vuotavan haavan takia, jolloin hali jäi lyhyeen. Kävelin Nevillen luokse epäröivänä, tuumin hetken katsellen kivilattiaa ja kättelin tätä pienin elein.

"Noniin lapsukaiset, Oliver ja Remus täytyy päästää nyt lepäämään. Alkakaahan laputtaa.. Noniin, hop hop!" Pomfrey tivakasti käski Lunan ja Cedricin pois - "Neville rakas, juteltaisiinko hetki kahden?" Pomfrey vielä lisäsi, jolloin Neville nyökkäsi.

Nevillen ja Pomfreyn pienen jutustelu tauon jälkeen Pomfrey tuli vihdoin ja viimein hoitamaan haavaani. Neville lähti sairaalasiiven ovista.

Vaikka kuinka tiukalle Pomfrey kiristi sideharsoa käsivarressani, en tuntenut kipua. Ajatukseni leijailivat jossain ihan muualla. En vain tiedä, että missä.

Olin niin omissa maailmoissani, että en edes tiedä, miksi olin sairaalasiivessä, tai olinko edes Tylypahkassa. Havahduin kuitenkin viiltävään kipuun oikeassa kyljessäni. Karjaisin ja käänsin pääni oikeaa kylkeäni kohti. Miten kukaan ei ollut huomanut sitä? En edes minä.

Silmissäni alkoi pimetä, huomasin vihdoin, mistä se johtui. "Ööm, Pomfrey? Tsekkaas tää.." Sanoin sakeasti ja osoitin katseellani mahtavan kokoista haavaa joka oli vuotanut kunnolla huopaan- sekä sairaalasängyn lakanoihin. "Oliver! Mikset heti sanonut?!" Pomfrey juoksi toiselle puolelleni katsoen valtavaa haavaani. Aivan kuin olisin yrittänyt repiä ihoani kokonaan irti. "En mä sitä aijemmin huomannu.." mutsisin Pomfreylle sillä välin, kun isäni piti mua kädestä kiinni.