𝔸𝕧𝕒 𝕊𝕡𝕣𝕚𝕟𝕘𝕗𝕚𝕖𝕝𝕕: 𝔼𝕟𝕟𝕖𝕟 𝕞𝕒𝕒𝕚𝕝𝕞𝕒𝕟𝕝𝕠𝕡𝕡𝕦𝕒

44. Luku. Avan valinta.

Ava

"Ei! Et voi tehdä tätä minulle Jada!" nyyhkytin ja yritin pyristellä irti Siriuksen otteesta, mutta hän oli liian vahva. Myöhemmin tajusin hänen tehneen oikein pidätellessään minua. Muuten olisin tehnyt jotain typerää, kuten esimerkiksi hypännyt Jadan perään. 

Tuulen laulu soi edelleen taustalla meidän katsoessa epätoivoisesti rotkon syvyyksiin. Lily itki edelleen niin kuin minäkin. Nyt tosin myös Alexandra, Eden, Emma, America ja Stella itkivät. Olin jopa näkevinäni Reguluksen poskella yksinäisen kimmeltävän kyyneleen. Kaikista seurassamme olevista pojista hän oli ainut, joka näytti itkevän. En tiennyt, että hän olisi niin tunteellinen?

Yhtäkkiä tajusin, että laulu voimistui koko ajan. Heti, kun olin käsittänyt sen, erotin valon pilkahduksen rotkon pohjalla. Valo suureni koko ajan ja pian erotin hämmästyksekseni Jadan sen keskeltä. Hän leijui, ystäväni lensi. Hän kohosi ylöspäin sirosti kuin lentäminen ilman apuvälineitä olisi hänelle yhtä arkipäiväistä kuin työpäivät taikaministeriössä. Hämmennys varmasti paistoi kasvoiltani, mutta sen lisäksi sydämeni oli pakahtua ilosta. Hän eli, hän hymyili, hänellä oli kaikki hyvin. 

"Jada!" kirkaisin ja rutistin ystäväni tiukkaan halaukseen heti hänen laskeuduttuaan kielekkeelle luoksemme. Jada halasi tiukasti takaisin, mutta vetäytyi kauemmas kuullessaan tuulen puhuttelevan häntä. 

"Uhrauksesi oli suurempi kuin mihin sinun odotettiin kykenevän. Osoitit rakastavasi ystäviäsi itseäsi enemmän ja näytit voivasi uhrata suuria asioita vain, jotta ystävillesi ei kävisi huonosti. Olet voimasi ansainnut. Ota vastaan ilman elementin avain ja jatka ystäviesi kanssa eteenpäin. Olette jo lähellä määränpäätänne", se sanoi. 

Rotkosta kohosi harmaa messinkiavain, jonka Jada otti leveästi hymyillen vastaan. Jäljellä olimme enää minä ja Eden, vesi ja tuli. Olin hetken luullut menettäneeni parhaan ystäväni, mutta sain hänet takaisin. Samalla tuli uusi energianpuuska ja tiesin pystyvämme tähän. Puolet avaimista oli saatu jo ja puolet saisimme yhtä nopeasti. 

Kielekkeeltä toiselle ilmestyi vankka silta, jota pitkin pääsimme oven luokse. Jada työnsi avaimensa lukkopesään ja ovi avautui. Jatkoimme matkaamme alaspäin johtavia portaita pitkin ja huomasimme pian tulleemme jälleen uuteen luolaan. Tämä luola oli valoisa, vaikkei juuri mistään tullutkaan valoa. Seisoimme pehmeällä vaalealla hiekalla maanalaisen järven rannalla. Vesi oli sinivihreää ja kirkasta. Siitä huolimatta en erottanut pohjaa kuin ehkä metrin verran poispäin rannasta. 

"Tämä on sinun koetuksesi Eden", totesin ja vilkaisin kaksostani, joka katseli ympärilleen miettien, mitä tehdä. 

"Täällä on kaunista", Stella henkäisi. 

"Kaunista, mutta karmivaa", totesi Peter. 

"Luulen...", Eden aloitti kierrettyään hiekkarannan päästä päähän, "Luulen, että minun pitää mennä veteen."

"Mitä sinä siellä tekisit?" Scarlett ihmetteli. 

"En tiedä. Ehkä avaimeni on siellä. Minusta tuntuu, että se on siellä", Eden vastasi, mutta epävarma ilme koristi yhä hänen kasvojaan. 

"Minusta sinun ei pitäisi mennä tuonne. Siellä voi olla mitä tahansa", Hale vastusti. Huomasin hänen olevan huolissaan siskostani ja hyvästä syystä. Edenille voisi sattua mitä vain ja Hale oli joutunut katsomaan jo enemmän kuin tarpeeksi hänen kärsimyksiään. Ja nyt Eden oli jopa raskaana. Entä jos vauvalle sattuisi jotain?

"Olen samaa mieltä Halen kanssa", sanoin kieltävään sävyyn. 

"Tämä on minun koetukseni. Uskokaa tai älkää, mutta minä tiedän, mitä tehdä", Eden tiuskaisi ja ennen kuin kukaan ehti estää, oli hän jo kahlannut polvia myöten veteen. Hieman omahyväinen hymy levisi hänen huulilleen hänen kääntyessä katsomaan meitä. "Sanoinhan, että minun pitää mennä veteen. Katsokaa, en edes kastu."