Life Like A Puzzle

3. Mullakin on ikävä..

*time skip keikka*

Ollin pov:
"Haloo Olli, mikä vittu sua vaivaa!?" Joonas huutaa vieressäni. "No mitä!?" huudan tuolle takaisin. "Sä menit ihan vitun sekasin heti aluks, ihanku oisit nähny aaveen!?" tuo huutaa minulle pää punaisena. "Haista vittu" huudan tuolle kovaa ja lähden toiselle puolelle bäkkäriä. Kaikki pojat olivat katsoneet tilannetta ihmeissään.

Olen istunut noin puolituntia bäkkärin laidalla olevilla roudaus laatikoilla. Bäkkärimme on super kivassa paikassa, sillä roudaus laatikoiden päältä näkee merelle. Istun yhden laatikon päällä ja roikotan jalkojani. Katson kauas horisonttiin.

Kuulen askeleiden lähestyvän minua. En kuitenkaan jaksa kiinnostua asiasta sen enempää. Se on kuitenkin joku Joonas, joka haluaa tuhota minut lopullisesti sanoillaan. Tehkööt sen, sen minä olen ansainnut.

Tuo istuu viereeni ja katsoo horisonttiin. "Haluuksä kertoo mikä on, se vois helpottaa" tuo vieressäni oleva henkilö sanoo rauhallisella äänellään. Tunnistan tuon vieressä olevani henkilön Nikoksi.

Vedän syvään henkeä ja vain pudistan päätäni. Vaikka kertoisin miksi tuo sen muka uskoisi. Olen varmaan tulossa hulluksi tai jotain. Näen Hongkongissa asuvan vanhan bändimme jäsenen Suomessa meidän keikallamme. Aika uskottavaa..

"Hei, kai sä tiiät et sä oot mulle rakas kaveri ja haluun tietää, jos kaikki ei oo okei. Voit puhuu mulle mistä vaan. Oon huolissani, kun et kerro mitään" tuo sanoo laittaen toisen kätensä käteni päälle.

"Oon varma, että näin sen" sanon ja katson maahan. En tiedä miks, mutta tunnen häpeää tämän asian takia. Eihän tässä ole mitään hävettävää, kai?

"Ai kenet sä näit" tuo esittää kysymyksen ja tunnen tuon katseen itsessäni.

"Aleksin" vastaan tuolle ja käännän katseeni tuota kohti. Vastassa on tuon pojan kauniit silmät. Nyt vain tuntuu, kuin ne lävistäisi minut.

"Mut eiks Aleksi oo Hongkongissa" Niko kysyy. Niimpä. Tämähän se ongelma onkin, kun en tiedä missä hän on.

"No sitä mäkin mietin, mutta emmä usko, että mä oisin harhojakaan nähny.." sanon hiljeten loppua kohden.

Välillemme laskeutui syvä hiljaisuus. Kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa. Onneksi hiljaisuus ei sentään ollut kiusallinen, vaikka se olisi voinut olla sellainen.

"Onks sulla vielä ikävä Aleksia?" Niko kysyy ja rikkoo hiljaisuuden väliltämme. Ai että onko?

"On.. En mä muuten tätä korua enää pitäis.." sanon ja näytän korua Nikolle. Tuo ottaa minut sivuhalaukseen ja kääntää katseensa horisonttiin.

"Mullakin on ikävä sitä"

namskista. Ette tiiäkkää kuinka kovaa pidätän itkua näitä kirjottaessa🥲 tää vaa sattuu sieluun :(

                                  sanoja 368