you are my brightest star|| Joonas x Niko

9. Kellon tikitystä

•OLLIN POV•
Olin istunut sairaalassa jo kaksi pitkää tuntia. Kellon viisarit olivat vain hidastuneet ajan myötä, sillä ne eivät tahtoneet liikkua. Tai ainakin niin minä luulin. Lääkärit eivät olleet sanonut minulle mitään, sillä Joonaksen tilannetta ei voitu vielä ilmoittaa. Miks se teki niin ittelleen.. ainoa asia mitä olin kuullut oli se, että Joonaksen kädet olivat täynnä viiltely jälkiä. Tämä ei ollut siis ensimmäinen kerta, kun hän on niin tehnyt. Miks mä en kysyny siltä siellä baarissa että onko kaikki hyvin? Olli.. et ala nyt syyttämään itteäs tästä. Kaikki järjestyy kyllä. Luota ittees, kuulin tuon äänen huutavan pääni sisällä, kunnes joku koputti minua olkapäähän. "Anteeksi, oletteko te Olli matela?" Lääkäri kysyi vierestäni. "Joo kyllä olen" sanoin ja nousin seisomaan hänen eteensä. "Joonas porko on tuotu heräämöön. Haluisitko tulla katsomaan häntä?" "Joo haluan" vastasin, ja lähdin kulkemaan noita tuttuja käytäviä kohti Joonaksen huonetta. "Tämä on Joonaksen huone" lääkäri sanoi, ja avasi oven minulle. Astelin sisään, ja näin nuo kalpeat kasvot makaamassa sängyssä. Hän näytti niin rauhalliselta, mutta niin voimattomalta. Ihankuin hän olisi vain nukkunut. Katselin kun tuo pörröpää makasi vuoteellaan, kunnes verhon takaa alkoin kuulua ääntä. Käänsin katseeni, ja näin kyltin. "Potilas 27 Niko moilanen" ei helvetti. Nousin ylös tuolilta, ja vetäisin verhon pois sängyn edestä. Näin pian, miten Niko makasi kroppa täynnä haavoja, ja vekkejä sairaalan valkoisessa sängyssä. Mä en tiennyt mitä sanoa. Päässäni pyöri niin paljon kysymyksiä. Miksi mä en auttanut joonasta, miks Joonas pääty viiltelemään? Miks Niko makaa tossa ihan verisenä, ja täynnä haavoja. Halusin vain vastaukset kysymyksiini. Niitä ei kumminkaan vielä löytynyt. Oli pakko lähteä ulos tuulettamaan ajatuksiani. Oli pakko päästä vähäksi aikaa ulos miettimään jotain muuta. Avasin oven, ja suljin sen perässäni. Lähdin noista isoista ovista ulos, ja menin istumaan läheiselle penkille, mikä sijaitsi Joonaksen ja Nikon yhteisen huoneen alapuolella. Tätähän en tässä vaiheessa vielä tajunnut.

•JOONAKSEN POV•
Päässäni huimasi. Kaikki oli pimeää. Availin silmiäni pikkuhiljaa, ja näin miten joku poistui huoneesta juuri ennen heräilyäni. Muistelmat alkoivat palata taas päähäni. En halunnut ajatella mitä olin itselleni tehnyt. Se oli kauheaa. Katsoin käsiäni, mitkä olivat sideharsojen peitossa. Miten mä saatoin vajota niin alas? Kysyin itseltäni. Ääniä alkoi kuulua vierestäni. Käänsin katseeni ja näin Nikon viereisellä sängyllä makaamassa. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Muistin mitä oli käynyt. Niko uhrasi henkensä pelastaakseen minut. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Rakastan häntä. Nyt sanoin sen. En voinut olla sanomatta muutakaan. Yritin nousta ylös, mutta jalat pettivät altani. Tunsin kädessäni jälleen kerran kipua. Kanyyli oli lähtenyt irti kämmenselästäni. "Ei vittu" sanoin hiljaa samalla kun istuin lattialla. Kädestäni alkoi valumaan verta. Aika kovaakin tahtia. Yritin kietoa sairaalan potilaspyyhettä käteni ympärille, mutta siinä kesti hetki ennekuin se onnistui. Nousin viimein ylös lattialta, ja otin tuolin vierestäni. Menin istumaan Nikon viereen, ja otin häntä kädestä kiinni. Olisin voinut katsoa häntä koko yön. En voinut tehdä mitään hänen vuokseen, ja se jos joku tuntui pahalta. Hän makasi niin rauhallisesti sängyllään, tekemättä minkäänlaista elon merkkiä heräämisestä. Eniten minua pelotti se, etten näkisi häntä enää koskaan. Jos hän vaipuisi koomaan, eikä heräisi enää ikinä. Se olisi painajaista, ja suora elämäni loppu. Suoraan sanottuna, en tiennyt mitä tehdä. Olin ihan sekaisin. Osittain johtui varmaan lääkkeistä, mutta osittain myös omasta pahasta olostani. Toivoin vain että Niko heräisi. Se oli ainoa toiveeni.