Itärajalla

Vain henki.

Miljan näkökulma:

Aamu valkeni pikku hiljaa. Milja oli nukkunut melko hyvin, ihme kyllä.
Myös Emilia heräili.

Milja avasi kassinsa, jossa oli ruokaa. Sieltä löytyi kaksi pulloa vettä, leipiä, kolme omenaa, jogurttipurkki, paprikoita sekä salaatti, jonka kaikista kasveistaan oli ehtinyt ottaa mukaan. Myös vanhoja purkkeja löytyi kasoittain.

Kun tytöt olivat syöneet, Emilia alkoi miettia ruokapuolta.

"Täällä kasvaa mustikoita. Kerättäisiinkö niitä mukaan, koska kyllä ruoka jossain kohtaa loppuu ja rasioitakin sinulla on", Emilia ehdotti.

Milja nyökkäsi ja alkoi kerätä marjoja rasioihin. Ruokapuoli huoletti, mutta sentään metsästä löytyi luonnonantimia.

Hetken keräyksen jälkeen kaikki rasiat oli kerätty täyteen mustikoita ja Milja sai ne kassin täytteeksi.

Kaksikko lähti taivaltamaan kohti tietä, vaikka se saattoikin olla riski.

"En tiedä mitä voimme tehdä seuraavaksi, koska emme pääse noin vain suuriin kaupunkeihin mutta lopulta..." Miljalta jäi lause kesken.

"Meidän täytyy yrittää, emme saa luovuttaa", Emilia keskeytti.

Milja nyökkäsi. Hän ei tiennyt, miten sota oli edennyt, mutta täällä oli rauhallista.

Lopulta Milja ja Emilia näkivät taloja, jotka eivät olleet tuhoutuneet, vaan täysin hyväkuntoisia.

Emilia lähti juoksemaan niitä kohti Milja perässään.

Kerrostalo oli tyhjillään; Milja arveli sen johtuvan nykyisistä uutisista. Kaikki tiesivät tilanteen, mutta kukaan ei ymmärtänyt sen pahuutta kuvista katsottuna, mutta kun sen näki omin silmin, ymmärsi kaiken.

Kului muutama tunti. Emilia ja Milja olivat asettuneet mukavasti ja keränneet voimia.

"Hei, kannattaisi ehkä jatkaa matkaa, koska Venäjä lähettää varmasti uusia sotilaita pian", Milja huomautti.

Emilia nyökkäsi, mutta sitten kuului pamaus.

Miljan sydän pomppasi kurkkuun, kun hän huomasi, että sotilaita ryntäsi taloon ja he pommittivat taloa.

Kun sotilaat hakkasivat oven rikki, Milja ajatteli lopun olevan lähellä.

Sotilaiden saapuessa hän ja Emilia nostivat kätensä ylös antautumisen merkiksi.

Yksi sotilas nosti jo aseensa, mutta samassa lattia alkoi haljeta ja romahti.

Kuului paljon kiljuntaa, eikä Milja ollut enää varma, kenelle huudot kuuluivat.

Lattia oli tippunut jonkin verran alemmas. Katto oli hajalla ja osa siitä vaikutti pettävän hetkenä minä hyvänsä.

Samassa kuului laukaus. Milja katseli ympärilleen. Kaikilla venäläissotilailla oli järkyttynyt ilme naamallaan, muta yksi piti aseestaan kiinni ja osoitti maahan.

Miljan kauhuksi maassa makasi ammuttu Emilia.

"Emilia!" Milja huudahti ja syöksyi hänen luo.

Emilia ei kuitenkaan vastannut. Hänen silmissään oli sumea katse ja se rohkea ilme, jota Milja rakasti, ei palaisi enää ikinä.

"Sinä tapoit hänet!" Milja huusi sotilaalle.

Sotilaan katse oli kauhistunut, aivan kuin hän ei olisi tajunnut tekemäänsä.

"Anteeksi... e-en tarkoittanut sitä", sotilas änkytti.

Milja hämmästyi aluksi, koska sotilas puhui suomea, mutta ymmärsi sitten, että se oli varmasti hänen toinen äidinkielensä.

"Eikö kannattaisi unohtaa puolet, jos kaikki haluamme pelastua, mikäli henki on tärkeä", toinen sotilas sanoi hiljaa ja näytti pelokkaalta.

Milja ymmärsi, että hänen täytyisi yrittää selviytyä näiden sotilaiden kanssa, jos halusi jäädä henkiin.

Milja vilkaisi vielä kerran Emiliaan ja toivoi, että tämä oli viimein saanut rauhan.