Dancing in the dark

S i n ä < 3

Pakkanen kiristeli iholla ja kädet löysivät taskuun kylmän tuulen ansiosta. Puhelimen akku näytti yhtä prosenttia, kun olin kävelemässä mutkaisia polkuja pitkin kohti pysäkkiä. Minulla ei ollu hajua siitä, missä minä olin.

Joskus kuulin, että jos eksyy elämässä tarpeeksi monta kertaa voi löytää itsensä uusista paikoista tai vaihtoehtoisesti tilanteesta, jonka on jättänyt taakseen.

Joku viisas olisi kutsunut sitä perjantai kolmanneksitoista, mutta ei. Silloin ei ollut perjantai eikä kolmastoista päivä, vaan se päivä, kun tajusin kaipaavani jotain jonka saaminen oli vain käsivarren päässä.

Eksyin turhan monta kertaa sinä päivänä ja sitä päivää ennen. Ei lienee mitään uutta holtittomalle luonteelle joka ajattelee pääsevänsä kotia vaikka sitten ryömimällä.

Eksyin niin monta kertaa, että jouduin joka kerta palata lähtöruutuun.

Kuinka monta lähtöruutua sitä elämässä tarvitseekin, että löytää onnen ja saavuttaa jotain uskomatonta mitä on ikinä halunnut?

Eikö yks kerta riitä?

Mikä mut loppuen lopuksi tekee onnelliseksi? Pölyttyneet albumit pinossa vai yks oluttuoppi päivässä? Nauraminen vai itkeminen?

Yhtenä hetkenä löydän punaisen langan ja toisena hetkenä yritän selvittää sen solmuja. Mietin elämän epäkohtia, mutta myöskin sen positiivia puolia. Kuka mä tällä hetkellä olen ja miksi mä haluan tulla? Miettiä minkälaisilla väreillä mä itseni maalaisin. Käytänkö harmauden sijaan useamman värin kirjoa pehmein yksityiskohdin? Maalailen taulua kuitenkaan sitä valmiiksi saamatta, kunnes siirryn seuraavaan yksityiskohtaan.

Katselen peilin takaa entistä elämääni. En meinaa tunnistaa peilin kuvajaista, olenhan tällä hetkellä onnellinen. Vierelläni on edelleen lasi olutta, alkoholittoman muodossa tosin. Otan siitä hörpyn ja katson entistä onnetonta elämääni. Huulilleni pääsee virne, kun tunnen kädet olkapäilläni. Käännän katseen taakseni ja näen tutut, mutta muuttuneet kasvot. Hymyn, joka valaisee koko huoneen. Ai oluttuoppi päivässä tekee onnelliseksi? jos toisen hymykin tarttuu omille huulilleni päivästä toiseen.

Mussa on silti yhä samoja harmaansävyjä, negatiivista energiaa johonkin lukittautuneena.

Voitko kuitenkin antaa mulle välillä anteeksi mun teeskennellyn hymyni tai loukkaavat sanani? Ne eivät johdu sinusta vaan siitä ympäristöstä, jossa mä kasvoin ja tunnen kasvavani yhä.

Menneisyydelle on vaikea antaa silloin anteeksi, kun tuntee olevansa jumissa siinä. Siinä hetkessä, silloisessa elämäntilanteessa. Yritän silti ymmärtää, että jokainen meistä on tärkeä yksilö ja suorittaa omaa tehtäväänsä, mitä elämä sillä hetkellä sattuukaan tiputtamaan toinen toisensa eteen.

Älä mieti liikaa eilistä, kun huominenkin on näkemättä.

En uskonu olevani enää ruskea hiuksinen, mutta tässä sitä ollaan :)

-Hopeatitaani