Dancing in the dark

#Xan

Naputtelin koneella vielä viimeisen viestin ennen kun suljin läppärin kannen ja hain kupin täyteen kuumaa kahvia, joka juuri tiputteli viimeisiä pisaroita lasiseen pannuun. Jätin kahvinkeittimen päälle ja kaadoin kupin lähes piripintaan asti. Talvinen ilma oli tekemässä loppuaan ja jostain kaiken tämän pimeyden keskellä paistoi hitusen aurinko.
Valonsäteet aika lailla tulivat kivasti lämmittämään, sillä oltiin aikalailla jo kevättä kohti menossa.
Jostain alhaalta kuulu auton torven tööttäys ja tiesin, että ruskeahiuksinen nainen, oli alhaalla odottelemassa, joten yritin hörppiä vikkelästi kuuman juoman alas ja pakkasin reppuuni kaiken turhan paskan niinkuin aina. Xan ei omistanut korttia ja joka kerta tuli eri tyypin kanssa hakemaan mua ja mä vaan mietin mistä se veti kaikkia näitä hämäriä tyyppejä elämääsä. En ihmetelly, ku se oli suosittu jopa somemaailmassaki ja välil musta tuntu, siltä , että se tunsi munki kavereita.
Xan asu kaukana, mejän välimatkaa oli viiskilsaa. Se, ei ikinä astunu eteistä pidemmälle, koska ei halunnu. Iha ku se pelkäs jotain. Mä mietin nii monet kerrat, että oliko minussa vika, mutta se ei siinä tapauksessa ois halunnu edes nähä minua.
Mä en päässy siitä eroon millään enkä halunukkaan, Xan tarjos välillä tupakan jos toisenkin. Joskus saatettii iha extemporena vetää perseet, ostaa kännissä lastenliput ja suunnata Helsingin keskustaan ilman päämäärää bailaamaan. Me oltii erottamattomat tai siltä musta ainaki tuntu.
Me monesti ryypättii sen asunnossa, poltettii ruohoa ja seuraavana päivänä asunto haisi. Ei sillä etteikö se muuten ois haissu. Asunnossa oli joka kerta pistelevä tuoksu, ku mä jalallani sinne astuin, kämpäs haisi tupakille ja tunkkaselle.
Tuo mysteerinainen, joka sattui olemaan ystäväni jo pitemmän aikaan, esitteli mulle sen puukko kokoelmaa. Sen tyyli oli sellaa, minkä mä pystyin omaksumaan.
Se joi viskiä irvistämättä ja poltti tupakkaa, mä kannoin sille tuhkakupin. Oltiin erottamaton pari, mutta paria meistä ei ikinä tullu, oltiin keskusteltu jo kerran se asia selväksi.
Mä ostin kerran meille viskipullon, joka nyt oli sen  sotkuisella olkkarinpöydällä, mutta halusin pistää sen talteen, joten lähimmäiseen hyllyyn mä sen pullon sitten asettelin hienosti. Me aiottiin juoda tuo pullo sillon , ku oltiin rikottu tarpeeksi monta rajaa, listattiin asioita ylös mitä oltiin jo tehty ja mitä oli vielä tekemättä. Ajankulu Xanin kanssa tuntu jotenki tosi hitaalta, oltii valmiita räjäyttämään koko maailma.
Ehotin joskus yhteenmuuttoa, mutta se puisti päätänsä Mun täyty vaan ymmärtää se tosiasia, että se ei ollu sellane henkilö joka halus muuttaa samankaton alle. Välil se meni ja tuli miten sattu ja mä hyväksyin sen, että välillä se saatto koluta sairaalat, psykiatrisenkin. , mutta siitä huolimatta se aina palas mun luokse.
Xan, sä tulit aina takaisin. 
Saatoin vaan itkeä, se ei itkenyt , joten mä itkin myös senki puolesta ja se vaan pietti mua sylissään ja pyysi mua rauhottumaan ja pyyhkimään kasvoilta kyyneleet. Xan oli auringon paiste, kaiken sen myrskyn keskellä mitä saatoin tuntea tai kokea. Xan ei ollu kuka vaan, se halus olla uniikki ja se oli uniikki mun elämässä. Mä fiilasin sen maailmaa, koska se oli niin samaistuttava. Xanin elämäntyyli, oli niin kiehtova monellakin tavalla.

Eri kohat tarinassa ei ikinä päättyny kysymysmerkkiin, ne päätty kansien väliin kirjaksi. Sun kohdallas ne päätty. Jokainen sana, jokainen teksti, jokainen rivi jonka kirjoitin, päätty sun kohdallas kysymysmerkkiin. Sä jätit niin monta kysymystä perääs, jotka jäi vaille vastausta. Vieläkin kun mä sua mietin, mun maailma kaatuu ja mä murrun. Lääkäri kertoi, että kaikki kävi niin nopeasti, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Muistan sen päivän aina, kun sä mut yksin jätit. Se tammikuun kylmin päivä, tuntu kaks kertaa kylmemmältä. Yritin vielä tehdä matkan sun asuntoon ja nopeasti avaimet käsiin sainkin. Eteisessä romahdin täysin. Se haju muistutti liikaa susta. Ihan, ku sä olisit ollut siellä, mutta sä et ollut. Kaukana sä olitki, en tienny kuinka monta kilometriä meillä oli välimatkaa, sieltä tänne minne ikinä päädyitkin. Suuntasin katseeni kaapille, siellä koristi se viskipullo, jonka mä meille ostin. En kerenny kanssasi tarpeeksi montaa rajaa rikkomaan. Kävelin kaapille ja otin pullon käteen, vaikka en halunnut tätä tehdä niin mun oli pakko. Avasin pullon ja istuin sohvalle. Otin mukavan asennon ja kaadoin lähistöllä olevaan likaiseen kuppiin viskiä. Tää tuntu nii väärältä, mutta mun oli pakko.

"Xan, tää on meille" . Kalautin alas juoman ykösellä.
Täytin kupin uudestaan.
"Ja tää" . Täytin kupin taas.
"Ja tää". Vielä kerran.
"Ja tää". En tiedä moneenko asti pääsin, kunnes tunsin kylmän käden olkapäälläni.

Xan, se olit sinä.

Kummankin katse osui siihen purkkiin, joka oli kumollaan. Yksi valkoinen tabletti, joka makasi kyljellään purkin vieressä.