Dancing in the dark

Tulit ja sotkit mut

Kuuntelin miten rannekelloni yöpöydällä piti vittumaista ääntä näin aamuneljältä, kun en saanut unta. Muistelin sitä päivää, ku kysyin sulta, että onko maailma oikeasti niin julma?
Sillon yhtenä iltana, vihdoin sä asetuit istumaan alas ja kuuntelemaan. Potkasit tuolin kauemmas pöydänkulmasta ja istuit siihen.
Kyllä on, vaikka toinen puoli musta ei halunnut uskoa siihen.
Olin valmis pitämään kii paremmin, vihdoin, kun osasin luottaa enemmän siihen tunteeseen, mitä silloin tunsin, kun tajusin pystyväni ja osaavani luottaa sinuun enemmän. Ja eniten itseeni.
Mä vapisevin käsin tartuin siihen tuoliin ja vein sen varovasti irti pöydänkulmasta. Olin ihan varma siitä, mitä tulisin kuulemaan, mut sä jo kerran mainitsit ettet ikinä tarkotuksella haluais satuttaa, joten mä luotin sun sanoihin ja istuin tuolille. Näit sillon sen kaiken mun kasvoilta, kuinka maailma oli tuhonnu meitä erilleen. Se kyynel, joka vieri poskea pitkin, mutta sä hipasit karkuun juosseen kyyneleen mun poskelta ja sanoit, että asiat järjestyy.
Mun ote susta oli siltikin heikko, liian heikko. Ja sillon mä mietin, että järjestykö asiat oikeasti.

Näin neljältä aamuyöstä tiedän sen nyt, että maailma oli julma, kun uni ei tullut ja pyörin sängyn laidasta toiseen laitaan vaan siksi, että voin ja ahisti. Mä yritin saada ajatuksiani pois sinusta huonoin lopputuloksin.
Maailma oli niin epäreilu ja julma. Olin se, joka löysi sut aina jostain kumman syystä, ku olin matkalla kotiin tai muuten vain kuljin ympäriinsä. Näin heti sun vaaleet hiukset, sä näit mut, mutta sä et tunnistanu mua. Tunsin sut ja näin sut kaukaa. Olit aina niin kaunis ja kaukana viattomasta.
Luulin hetken, että maailma vei sut pois mun luota, mutta sä itse lähdit parempaa onneasi etsimään. Enkä mä tienny, että millasta onnea sitte loppupeleissä halusit etsiä, koska sä et ikinä löytäny paikkaas tässä maailmassa. Jos halusi erkaantua polulta niin tämä oli täydellinen tuho siihen.
Leikittelin ajatuksella, että mitä jos asiat ois toisin ja maailma vähemmän persereikä ja sä et olis tullu antamaan uutta merkitystä mun elämään. Musta tuntu, että halusin nii monet kerrat tehdä sen, erkaantua polulta, mutta mun elämällä oli  jo uusi merkitys, ku sä olit siinä.
Lopulta sä kuitenkin jätit hiljaisuuden ja kysymysmerkit jälkeesi. Se sattui, vaikka sitä en sulle silloin näyttänyt.

Olit täystuho tarvittaessa, itse saatana. Lähdit ja tulit miten halusit samalla, kun sanoit mulle, että sun sanas oli viimeinen. Mä pelkäsin, joka kerta ku sä sanoit, että tarvit aikas ja ku susta ei kuulunu ni huolestuin. Huolestuin nii maan perkeleesti, että mä katoin siinä keinussa puhelinta, koska näit mun viimisimmän viestin, jonka sulle laitoin. En jaksanut lähteä sinua taas etsimään, vaikka olitkin mun hyvä ystävä, joten tyydyin samalla potkimaan kuumaa hiekkaa jalkojeni alta ja kiroamaan ääneen sun katoamistemppua. 
Mua turhautti niin paljon, ku kahen tunnin jälkeenkään susta ei kuulunu, kunnes mä sit muutaman -vittusaatanan- jälkeen sain sulta viestin, että olit kunnossa. Sellaista mun elämä oli, ku sä olit siinä, kiinnipitämistä ja välittämistä. Mulla oli muitakin kavereita kyllä, mutta laitoin sut niiden ja itseni edelle, vaikka jengi  vieres pyys mua keskittymään itseeni, enkä myöntäny kuin pakkomielle mulla susta oli. Tuttuun tapaan taas sun sanas oli viimeinen. Enkä ymmärtäny sitä ennenkuin näin sen kaiken ominsilmin. Olin liian kii vaan siksi, että pelkäsin, että menetän sut niinkuin olin monen muunkin jo tähän asti menettänyt. En nähnyt hälytysmerkkejä, vaikka niitä yllä varmaan olikin, koska hyväluoja nainen sä sokaisit mut.
Näin viikon valvomisen jälkeen voin yhä kuunella sen rannekellon vittumaisen äänen, joka oliki tällä hetkellä lattialla paskana muiden rikkinäisten tavaroiden joukossa keskellä keittiön lattialla. Hieroin nenävarttani, samalla, kun sun kasvos muistutti liikaa mun ajatuksissa. Olin tulossa hulluksi.
Viimeiset sanat ja ne vitun kauniit hyvästit sai mut näin jälkeenpäin sisustaan asunnon ihan uuteen uskoon. Otin lekan kätee ja pistin paikat tuulemaan.

Sä et ollu vaa täystuho mun elämäs tai omassas. Olit täystuho myös muille sun läheisille, työnsit ne sun läheltä silloin, ku tarviit niitä henkilöitä eniten sun elämääs. Sanoit vaan hymyillen, että sä kyllä pärjäät ja niillä vaikeilla hetkillä, ku sä tartuit pulloon kiinni sun usko horju asioihin. Ethän sä edes juonut, saatika polttanu edes tupakkaa, mutta niillä hetkillä, susta selvästi näki, kuinka silmien räpäytykses romahit.
Katastrofaalinen ja maailmanvallottaja samas paketis sai mut kulkemaan sun mukanas vielä silloinkin, kun puolen vuoden jälkeenkin siinä hangessa näky vaan yhet kengänjäljet.
Sillon joskus ku me käveltiin, sun luota mun luokse niin opin siinä matkan varrella paljon. Sulta mä opin , et koskaan ei saa luovuttaa ja että kehenkää ei voi luottaa.
Ensimmäisen kanssa vieläkin opeteltavaa sillon, ku nään vieläkin sen ehyen kuvan meistä seinällä, jota en ole tuhonnut, mutta sen toisen kohalla, sun lähtösi jälkeen sen asian ymmärsin. Ennen sua luotin moniin, mutta lähtösi jälkeen en kehenkään.
Niin sinä menit ja sotkit elämäni. Se valoisa elämä, joka oli kirkas oli muuttunu tässä yhdessä yössä valottomaksi ja surulliseksi. Sivusta vain katsoin, kuinka elämä kohteli ja nakkeli sua laidasta laitaan, silloin , kun minä en ollut siinä. Sekin sattui.
En edes tiennyt oliko kulunu päivä vaiko puoli vuotta, sillä jokainen hetki, jonka jouduin olemaan erossa susta tuntui kauhealta ja ikuisuudelta.

Niin sinä tulit ja sotkit mut.

**

*

Mikään ei ole surullisempaa kuin pukea naamaripäähän, peittää suru hymyn taakse, mutta mitä vaankaan sinä tällä hetkellä koet , joskus tulee se henkilö elämään, joka antaa sinun olla oma itsesi, antaa merkityksen uudelle alulle, uusille unelmille ja tavoitteille.

*

Näin, ensimmäinen lyhyt tarina tulille ja jokainen voi sitten loppupeleissä miettiä miten kaikki päättyy vai päättyykö ne. Ois viel tarkotus josain vaiheessa käsitellä tää lyhkänen tarina uudelleen, silloin kun mielentila sen sallii, mutta tälläsenä tän ulos pistin teille luettavaksi. Nauttikaa ja kommentoikaa!