Dancing in the dark

Matka todellisuuksien välillä

Keho liikkui sykkeen mukana, kun makoilin sängyssä.
Katselin verhoja, jotka muodosti pintaan erilaisia kuvioita. Eläydyin niihin kuvioihin kuin katsellen elokuvaa. Nuo kuviot olivat kuin käsin kosketeltavissa, jotka alkoivat pienen hetken jälkeen värähtelemään ja liikkumaan sykkeen mukaisesti.

Tunne oli melkein sama kuin täyteen tuupatussa tanssilavassa, jossa välkkyi erilaiset kirkkaat neon-valot ja musiikin voluumit oli väännetty kaakkoon.

Tunne oli sama kuin niillä tyypeillä, jotka ottivat sinisen pillerin sijasta sen punaisen pillerin. Kukaan ei päältäpäin erottanut kuinka sekaisin oli, mutta hahmot nurkissa sai tajuamaan todellisuuden- ja epätodellisuuden eron. Tietoisuus oli vain tosi lähellä sitä epätietoisuutta. Se raja on yhä tänäpäivänäkin häilyvä.

En tiedä kumpaa sattui enemmän
se tuntui helpolta,
lohduttavalta ja hyvältä lähteä.
Kadota jonnekin,,
niin jonnekin, jolle ei löydä edes sanoja tai sitten sillä ei ollut vain yksinkertaisesti väliä.
-
Halus uskoa, että ne tunteet oli ohimeneviä ja kielsin niistä jokaisen

Verenvirtauksen kuulin korvissa, kun nousin seisomaan ja hetken päästä olin polvillaan kuin kumartaen sille jumalalle, jota mun maailmassa ei ollut eikä tulisi ikinä olemaankaan.
Aikaansa kaikkea mietittyäni pakotin itseni oksentamaan. Mun olisi pitäny eilen jo tajuta, että tuntemattomalle ei kannate antaa pikkusormea, sillä huhujen ja kokemuksien myötä se veti mukanaan koko käden ja lopulta ihmisen.

Pimeys.

Loputon pimeys kierii mua kuin käärme haltijaansa. Yrittäessäni ylös nousta ei vastassa ollutkaan onnea vaan epätoivoa ja lista erilaisia pettymyksiä ja itsesyytöksiä. Karjuvaa huutoa siitä mikä meni pieleen. 
Mutta samaan aikaan se oli hiljaista anelua. Anelua siitä, että se kipu loppuisi.
Anelua siitä, jospa joskus joku ymmärtäisi, jäisi paikalleen ja antaisi minun vuorostaan puhua, sillä mitä sanoja saan enää ulos.

-

Mä oon pahoillani.