suruja ja iloja, novelleja maan ja taivaan väliltä

Kuolenko näin nuorena?

TW- kuolema, onnettomuus

Kävelen kannella, joka keinuu ja saa minut voimaan hiukan pahoin. Laiva on suuri ja täysin valkoinen. Tämä on ensimmäinen kertani laivalla.

- Olivia, odota meitä, kuulen äitini huutavan takaani ovelta, joka johtaa sisätiloihin.

Pysähdyn ja katson taaksepäin, missä näen äitini, isäni sekä kaksi vuotiaan siskoni Ilonan, joka on isäni sylissä. Tuuli riepotteelee heidän kaikkien vaatteita ja hiuksia, samoin omiani.

- Me taidamme mennä takaisin sisälle, isäni sanoo ja lähtee takaisin ovesta, josta hetkeä aiemmin olivat vasta tulleet.

Äitini tulee luokseni ja kävelemme yhdessä laivan keulaan. Ilta-aurinko paistaa keltaisena ja havaittavissa on purppuran ja punaisen sävyjä. Rakastan olla ulkona ja varsinkin iltaisin. Se on kertakaikkiaan rauhoittavaa.

- Tällä on aika kylmä, josko mentäisiin jo takaisin sisälle, äitini ehdottaa ja huomaan hänen tärisevän kylmästä.

- Mene vain jo, kyllä mä pärjään, sanon ja ennen kuin äitini väittää vastaan jatkan :- Oon jo kolmetoista, osaan kyllä olla kunnolla. Haluun vaan hetkeks jäädä vielä.

Äitini näyttää epäilevältä, mutta sanoo kuitenkin :- Hyvä on, menen sisälle hetkeksi lämmittelemään, jos lupaat tulla kohta takaisin etkä mene lähelle reunaa.

Nyökkään vakuuttavana, jonka jälkeen äitini lähtee kohti laivan sisälle vievää ovea.

Olisimme huomenna aamulla perillä Tukholmassa, Ruotsissa. Lähdimme tälle reisulle itseasiassa virkistysmielessä ja, vaikka asumme Turussa, päätimme lähteä risteilylle, joka alkaa Helsinkistä. Ei siinä, ihan kivaa vaihtelua mielestäni ja, koska on kesäloma, on kiva reissata.

Kävelen kaiteen luokse, vaikka äitini oli kieltänyt. Ehkä minussakin asui pieni kapinan henki. Ehkä. Halusin silti katsoa merta lähempää, se oli mielestäni aina ollut hyvin kiinnostava. Täynnä salaisuuksia.

Tiedän, että se on kiellettyä, mutta kuitenkin kiipeän kaiteelle ja istun sen päälle. Se on vapauttavaa, kun tietää meren ottavan vastaan, jos tippuu. En oikeastaan mieti kuolemaa, koska en kuitenkaan halua tippua. Joskus se ei kuitenkaan ole kyse halusta vaan kohtalon oikusta.

Istun tovin katsellen merta ja, kun olen nousemassa kiivetäkseni takaisin kannelle, jalkani lipsahtaa ja tunnen putoavani. Kylmä vesi ottaa minut syleilyynsä ja kietoo minut tiukasti otteeseensa. Tumma meri saa suuntavaistoni sekaisin enkä tiedä, missä pinta on.

Potkin hurjasti ylöspäin, mutta en ole varma, menenkö oikeaan suuntaan. Happeni alkaa olla lopussa ja keuhkojani polttaa. Kroppaani kramppaa kylmä vesi ja rasitus. Lopetan potkimisen ja jään kellumaan mereen.

En halunnut kuolla. Halusin elää. Halusin tulevaisuuden. Perheen. Ammatin. Kaiken. Halusin elämän. Elämäni oli kuitenkin valumassa ulottumattomiin, jonnekin mistä en voisi sitä enää löytää.

Haaveni olisi tulla laivan kapteeniksi. Halusin ohjata laivan kohti avoimia vesiä ja kuulla matkustajien ilahtuneet huudot maisemien avautuessa heidän eteensä. Halusin nähdä Ilonan kasvavan ja vanhempieni vanhenevan. Halusin saada lapsia ja oman kodin.En halunnut kuolla. En vielä. Sitten, kun istuisin keinutuolissa ja olisin kiertänyt maailmaa, kokenut ikimuistoisia hetkiä ja iloinnut jokaisesta, sitten voisin hyvillä mielin jättää tämän maailman.

Tunnen heikosti käsien kiertyvän ympärilleni, mutta en tiedä kuvittelenko, ovatko ne enkeleitä, jotka tulivat hakemaan minua. Pelastunko? Menetän tajuni, enkä saa vastausta kysymykseeni.

Kuolenko näin nuorena?

A/N Vähän synkempi teksti, muistan että oon kirjottanu tän joskus kauan sitten ja julkasinkin tän yksinään mutta nyt oli hyvä hetki sitten laittaa se tähän hienoon kollaasiin.
Mitä veikkaatte, miten Olivian kävi?

Love you all

love by wwyrmi