Kuun omat || ✔️ || Short

Tapaaminen

Haukkasin palan juustoleivästä istuen olohuoneen sohvalla. Siitä oli suora näkymä etupihalle, jossa sovin näkeväni Marcuksen.

Kello oli vähän vaille neljä ja olin juuri tullut koulusta, joten pojan pitäisi saapua juuri. Ja sieltähän hän jo tulikin.

Lähdin olohuoneesta eteiseen jättäen leipäni sohvapöydälle. Puin nauhakengät ja takin, sillä ulkona alkoi olla jo kylmä. Nythän oli kuitenkin marraskuu, joulu ja lumisateet tulisivat pian.

"Moi!" Huudahdin päästyäni ulos.

"Aa moi!" Marcus nostaa katseensa minuun kengistään. "En meinannut löytää tänne enää!"

"Ai jaa." Sanoin. Oli juuri alkanut sataa vettä ja aloimme siinä seistessämme kastua. "Mennään sisälle. Tällä on kylmä."

Marcus seurasi minun perässäni sisälle taloon. Poika jätti takkinsa ja kenkänsä siististi naulakkoon.

Tänään kotona ei olisi ketään muuta kuin me, sillä isäni ja äitini olivat myöhään töissä. Pikkusisarukseni olisivat serkuilla yötä, koska vanhempani eivät tahtoneet jättää heitä minun huolehdittavikseni.

Kun olimme päässeet olohuoneeseen, mieleeni tuli kysymys. "Millaista se on, olla ihmissusi?"

Marcusta ei näyttänyt kysymys hätkähdyttävän. Hän oli kaiketi tottunut muiden ihmisten uteliaisuuteen. "Ei sitä nyt kivaksi voi sanoa. Joka täydenkuun aikaan muutun sudeksi enkä voi hallita toimintaani. Voisin vaikka tappaa sinut." Kohotin kulmiani. "No joo, mut silleen. Ja niinku eilen yöllä sä näit, nii mun tarvii olla suorassa yhteydessä kuuhun. Siis ei pilviä tai mitään edessä. Oisit voinu vaan viedä mut johonki katokseen mut en ehtiny kertoo." Marcus naurahti.

"Hups!"

"Säkin kerroit silloin jotain, että sullekin käy kuun takia asioita, mut en oo vieläkään varma uskonko." Marcus katsoo minuun.

Huokasin. "Parempi sun ois uskoa. Oon muutaman kerran jopa meinannu kuolla." Käännyin ympäri ja nostin villapaitaani. Selässäni oli edelleen ruvet pellen tekemistä viilloista. Välillä maatessani niihin sattuu ihan hirveästi.

Nähtyään arvet Marcus nosti käden suulleen. "Mistä sä noi oot saanut?"

"Olin joku aika sitten uudenkuun aikoihin kavereideni kanssa huvipuistossa. Sä varmaan tiiätkin sen paikan. Ja..." Tapahtuneen muistelu sai kylmät väreet iholleni. "Ja kesken kaiken näin... pellen, joka... oikeasti yritti tappaa minut... Se oli kauheaa."

Hetken hiljaisuuden kuluttua tunsin, kuinka Marcus laski paitani alas niin, että arvet peittyivät. "En tahdo sellaista tapahtuvan sinulle enää." Poika sanoi. "Onko sinulle käynyt jotakin muuta?"

Iltapäivä kului Marcuksen kanssa meillä. Kun tiesin, että saisimme olla kahden, kerroin hänelle siitä, kuinka kaikki alkoi, kun hänelle alkoi käydä kummia asioita täyden- ja uudenkuun aikaan. Kerroin myös siitä kuinka nukahdin puolitajuissani puistonpenkille ja siitä kuinka merilevät olivat käyneet rannalla kimppuuni ja olin meinannut hukkua.

Marcus kuunteli kaiken kiinnostuneesti ja huolissaan ja lopulta kertoi, että uskoi minua.

●☆●☆●

"...sen takia mua aina välillä pelottaa jopa kattoa kuuta vaikka se ei ookkaan täysi tai uusi tai ei oo keskiyö." Sanoin kävellessäni oman huoneeni läpi. "Ai nii, sä et ookkaan käyny täällä vielä!"

"Kiva huone!" Marcus katseli ympärilleen. "Mikä tää on?" Hän osoitti väärin päin kääntämääni kehyksellistä kuvaa. Poika käveli sen luo ja käänsi sen oikein päin.

"ÄLÄ!" Huusin liian myöhään. Ikkunani rämähti äänekkäästi auki ja kylmä yöilma tulvi sisään saaden kaiken humisemaan ja kuiskailemaan. Näin, että ulkona oli jo pimeä ja tajusin vanhempieni tulevan kohta kotiin.

Taulu putosi pöydältä lattialle ja roihahti palamaan kuvapuoli ylöspäin.

Tummansiniset ikkunaverhoni repesivät, kuin kymmenen kissaa olisi roikkunut niissä. Heti perään suuri lasinen kattokruununi alkoi vinkua vaarallisesti. Se keinui edenstakaisin ja katto sen ympärillä alkoi murtua.

Marcus vilkaisi päidemme päälle silmät järkytyksestä suurina.

Viuhuna kävi, kun kattokruunu tippui alas, molempien päälle, ja sirpaleet lentelivät ympäriinsä murtuen ja heijastaen hohtavan tulen valoa kaikkialle huoneeseen.

"MIKSII?!" Nyyhkytin tukahtuneesti painavan kattokruunun ja sirpaleiden alla. Paljaita käsiäni ja kasvojani kirvelivät haavat, joita lasinsirpaleet olivat viiltäneet. "Miksi tämä kaikki käy...! Marc.. Marcuss oletko kunnossa?" Vastausta ei kuulunut. Ponnistin ylöspäin sirpaleiden seasta. Ja katselin vieressäni makaavaa veristä ruumista.

"Eiiih.." Kyynelet valuivat pitkin poskiani ja sekoittuivat vereen ihollani. Jäin siihen makaamaan kuolleen ihmissusipojan viereen, sortuneen huoneen lattialle, tuuli puhaltaen suoraan sisimpääni ja mustavalkoinen taulu, joka esitti täyttäkuuta vieressäni hitaasti palaen.

Ja surullista, eikö niin.. Jos lukijoiden joukossa on niitä harvoja, joita ei tarina ollenkaan hätkähdyttänyt, niin voin kertoa, että nämä kaksi, tyttö ja poika, olivat maailman viimeinen kuunhullu ja ihmissusi.

Vai olivatko... eihän sitä voi tietää.. jopa sinä voit olla sellainen, valittu..

.

..........
...

..
.....
........