tanssi mun kanssa //Niko&Olli bc fanfiction//

väsynyt peilijäällä-kulkija

Olli:

Marraskuu on just kääntynyt joulukuuhun. Ja olo on sitäkin oudompi.

Kello 00.00 joulukuun ekana päivänä. Muistuttaa mua jostain, mutten saa päähäni yhtään, että mistä.

Silitän mun tyttöystävän Liljan hiuksia tuon ollessa jo sikeässä unessa. Jostain syystä mua ei väsytä yhtään, vaikka se olen aina mä, joka nukahtaa ensimmäisenä.

Viime ajat eivät oo olleet kovinkaan helppoja tai mukavia meidän parisuhteen kannalta. Riidelty on ja etäännytty senkin edestä. Ollaan yritetty järkätä enemmän aikaa toisillemme, mutta samalla tuntuu, ettei se vain ole mahdollista.

Lilja on tyttöystävä, jonka varmasti jokainen haluais itselleen, mutta siitä myös puuttuu yksi tärkeä asia, joka on melkeinpä välttämätön, jos haluaa seurustella mun kanssa.

Se ei nimittäin oikeen jaksa hyväksyä sitä faktaa, että kun bändin kans lähetään rundille ulkomaille, en ehdi tulla missään välissä Suomeen moikkaamaan. Se ei jaksa matkustella ja kuulemma se tuottaa vaan turhaa stressiä, mutta samaan aikaan syyttää mua siitä, ettei me nähdä sinä aikana.

Lilian ei muutenkaan ole mun eka deitti tänävuonna. Mä seurustelin myös Nikon kanssa. Me erottiin elokuun puolivälissä, ja sitä ennen kerittiin olla yhessä vähän päälle puol vuotta.

Oikeestaan, nyt kun tarkalleen miettii, me alettiin virallisesti seurustelemaan 1.12. keskiyöllä. Siitä se tunne johtui...

Olin just paljastanut mun tunteet sitä kohtaan. En tiennyt yhtään haluaisiko se oikeesti seurustella mun kanssa. Tuo ei kuitenkaan sanonut sanaakaan, vaan suuteli mua. Keskiyöllä.

Jos voisin palata ajassa taaksepäin, palaisin tuohon hetkeen. Vaan muistamaan miltä se todella tuntui.

——

"Ja taas se Matela on puoliunessa." Joonas naurahtaa, kun huomaa mun makaavan studion sohvalla puolikuolleena.

"Mikäs viimeyönä sua niin valvotti?" Joel kysyy pienen virneen kera. Justiinsa...

"Antakaa nyt pojan olla." Tommi toruu, vaikkakin nuo kaks idioottia jatkaa nauramista vieläkin.

"En vaan saanu nukuttua. Eli ei, me ei oltu panemassa." mutisen, jolloin Joel ja Joonas vihdoin lopettavat hihityksensä. Pikkutyttöjäkö olette?

Studion ovi kolahtaa kiinni, ja alle minuutin sisällä erittäin väsyneen näiköinen Niko lyllertää myös sisälle. Tuo käy makaamaan sohvan toiseen päähän.

"Etpä oo ainut ketä väsyttää." Joonas huomauttaa, viitaten juuri saapuneeseen Nikoon.

"Nukuin huonosti." tuo mumisee, ollessaan enää hädintuskin hereillä.

"Niin toikin." Tommi hymähtää ja puolestaan nyökkää mua päin.

"Mikä sua valvotti?" Niko kysyy ja avaa väsyneen näköiset silmänsä ja katsoo niillä suoraan mun omiin, niinkuin ennen.

"En vaan saanu unta. En eilen tehny juuri mitään muuta, ku makoilin sohvalla ja katoin telkkaria, joten varmaan siitä johtuu." selittelen. Hienosti.

"J-joo mulla aika sama." tuo toteaa nopeasti, jonka jälkeen nousee sohvalta hieman kiusaantuneen oloisena. Jätkä on kyllä maailman huonoin valehtelemaan.

"Noni aloitettaisiinkos jo?" Joel kysyy kyllästyneenä. "Joop."

——

"Haluutko kyydin himaan?" Aleksi kysyy ja kiskoo takkia niskaansa. Me ollaan viimeiset studiolla. Päätettiin jäädä vähän keksimään uusia lyriikoita yhteen biisiin, ja saatiinkin yllättävän paljon aikaseks.

"En mä. Aattelin kävellä, varmaan tekis hyvää tälle väsymykselle." hymähdän ja vedän vielä lapaset käteen, ja astumme studiosta ulos.

"Selvä." tuo hymähtää.

Hissin ja ala-oven kautta ulos päästyä meidän tiet erkani parkkipaikan kohdalla. En mä juuri koskaan kävele kotiin. Enemminkin otan aina joltain kyydin, kuin kävelen. Lilja tai mä kumpikaan ei olla ajettu ajokortteja, joten liikkuminen omalla autolla ei todellakaan ole mahdollista. Mutta miks pitäis oma auto hankkia, kun asuu keskellä Helsingin keskustaa? Ratikat, metrot ja bussit kulkee kodin ohi joka toinen sekunti, joten kulkuvälineitä on aina tarjolla.

Tänään kuitenkin kävely kuulostaa yllättävän hyvältä.

——

Onneks oon pian jo kotona. Vittu et pitikin kävellä. Jalkoihin sattuu niin paljon, et tuntuu, että jos en kohta pääse pitkäkseen jonnekin, ne joudutaan amputoimaan. Enkä mä mielelläni mene tohon kylmään- sekä ennenkaikkea peilijäässä olevaan maahan ottamaan nokosia.

Järkevänä ihmisenä kävelin katse täysin maassa, ja huppu niin syvällä päässä, etten nähnyt juuri mitään, jonka vuoksi havahdun ajatuksista, kun törmään johonkin.

"Ai saatana." kyseisen henkilö mumisee, jonka tunnistan hyvinkin tutuksi.

"Niko?"

sanoja 598
Mitä me tästä opimme? Katsomme minne kävelemme.

JA MUISTAKAA KANS KÄYTTÄÄ SITÄ SAATANAN HEIJASTINTA!😘

-blindchannel.s