Murskattuja Unelmia (Tauolla)

Luku 4.

Nää luvut kirjotetaan MacKenzien näkökulmasta, ellei toisin mainita

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

"... Mutta mulla on yks kysymys..."

"Miks sä et oo menny jo tutkimaan taloa?" Louis kysyi, vähän naurahtaen. Minä huokaisin helpottuneesti, että hän ei ollut nähnyt mitään.

"Tarvitaanko täällä opasta?" Hän kysyi, pistäen kätensä selkänsä taakse ja kumartaen päätään pikkaisen eteenpäin.
Nyökkäsin vähän nolostuneesti "Mun tuurilla eksyisin jo portaikkoa etsiessä" Sanoin ja hän otti kädestäni kiinni, hihani nousi hiukan ylöspäin, kun hän tarttui ranteeseni, se myös sattui jonkin verran, mutta yritin olla näyttämättä sitä.

Louis tunsi, kuin käteni säpsähti pikkaisen äkkinäisestä kivusta ja kääntyi katsomaan minua kysyvällä ilmeellä.
Hän nosti hihaani ja näki kaikki viillot, sanoina ja viivoina. Hän luki, joka ikisen sanan, mikä oli kirjoitettu verisillä, aukinaisilla viilloilla.
Louis henkäisi ja katsoi minua kysyvällä, säälivällä ja pettyneellä ilmeellä.

En kestänyt enää, kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja Louis veti minut tiukkaan haliin, kun muut tulivat katsomaan, mikä oli hätänä, koska kuulivat itkuni.
Zaynin, Liamin, Harryn ja Niallin katseet lukittautuivat ranteeseeni ja kaikkien silmät alkoivat täyttyä kyynelistä paitsi Zaynin.

Näin hänen ranteessaan paljon rannekkeita ja nostin pääni Louisin rinnalta, katsoen Zayniin. Hän katsoi minua ymmärtäväisesti ja suru, tuska ja viha oli hänen silmissään.
Tuntui, kuin hän tuntisi aivan samoin kuin minä.

Liam puhelin alkoi soida ja hän poistui huoneesta. Louis piti minua vieläkin halauksessaan, kun Liam tuli takaisin ja kertoi, että Simon käski heidät toimistolleen, mutta Liam ei missään nimessä aikonut jättää minua tänne yksin nyt, kun oli nähnyt sen, mitä itselleni olen tehnyt, pelossa, että saattaisin tehdä sen uudestaan.

"Voiko joku teistä jäädä tänne Macin kanssa?" Liam kysyi toivekkaana ja katsoi kaikkia. Zayn nosti kätensä ylös ja tarjoutui pysymään kanssani täällä.

"Okei se on sillä selvitetty!" Liam sanoi ja hymyili pienesti minulle.
Pojat lähtivät ja jättivät minut Zaynin kanssa. Tämä antaa minulle tarpeeksi aikaa kysyä, miksi hän katsoi minua sillä tavalla, kun näki ranteeni ja käsivarteni. Me molemmat istuimme sohvan nurkissa, mahdollisimman kaukana toisistamme.

"Onko kaikki hyvin?" Kysyin häneltä ja hänen pää kääntyi äkisti minuun päin kysyvä ilme kasvoillaan.

"On, miks sä tollasta kysyt?" Zayn vastasi.
"Sillon kun te näitte nää mun... Umm... arvet, sä katoit mua sympaattisesti ja että sä olisit tuntenu nää samat tunteet, mitä mä oon tuntemassa." Sanoin nolosti ja siirsin katseeni maahan.
"Sä huomasit?" Hän kysyi ja katsoi minua epäuskoisesti.
"Totta kai! Monet ihmiset ei näe mitään tunteita toisten silmissä, mutta, kun katsoo tarkasti se paljastaa jo kaiken." Vastasin, kun katsoin tuota mustatukkaista poikaa, joka katsoi minua silmiin, opiskellen kaiken, mitä näki niissä.

"Miks sä saatoit ittes tähä?" Hän kysyi, melkeinpä kuiskaten ja katsoi minua surullisilla silmillään, jotka ovat kertoneet jo monia tarinoita, mutta kukaan ei ollut huomannut mitään.
"Mä en oo tarpeellinen täällä." Sanoin, kun annoin kyyneleen vierähtää pitkik poskeani.

"Et oo tarpeellinen?" Zayn kysyi melkeenpä itseltään, joten päätin olla vastaamatta.
"Kaikki on tarpeellisia!" Hän sanoi ja tuli eteeni polvilleen sohvan eteen, ottaen kädestäni kiinni.
"Miks sä oot tehny sen sitten?" Kysyin häneltä ja siinä samassa hän vaikeni, kuin pieni pelokas tyttö.
"Miks?" Kysyin vielä kerran nostaen hänen päänsä, että voisin katsoa tuota silmiin.
"Sä et ymmärtäis..." Zayn sanoi ja kyyneleitä vieri hänen poskillaan.
"No anna mun ymmärtää!" Sanoin, kun katsoin hänen hazel silmiä, jotka olivat kyyneleitten peitossa.
"Mä vaan sain tarpeekseni siitä vihasta, jota kaikki lähettää. Kutsuu mua terroriks, murhaajaks ja kaikeks muuks! Mä oon ihminen! En vaan joku lelu! Mulla on tunteet..." Zayn menetti hermonsa ja huusi, nousten seisomaan, kun päästi jotkut tunteistaan vapaaksi, mutta viimeisen lauseen hän kuiskasi ja kaatui polvilleen lattialle, itkien.
"Zayn, kaikki on hyvin. Ei oo mitään hätää." Menin hänen vierelleensä lattialle ja annoin hänen itkeä minua vasten.
"Kaikkien pitää itkeä joskus, mutta ne jotka kutsuu sua noiks kamaliks asioiks on vaan kateellisia, kuinka ihana ihminen sä oikeesti oot." Yritin lohduttaa häntä ja kai se onnistui, kuin hänen itkunsa muuttui vain pieniksi, hiljaisiksi nyyhkyiksi ja pyyhki silmiään käsillään, kun hän kääntyi minuun päin, näyttäen pienen hymyn.
"Kiitos Mac." Zayn kuiskasi, kun hänen itkusta punaiset silmät tuijottivat minun rumiin, outoihin silmiini.
Zayn alkoi nojata eteenpäin, kun huomasin itsenikin nojautuvan häneen ja pian huulemme kohtasivat jo.
Se tuntui, kuin ilotuliteet olivat lähteneet ja nyt näyttivät niin monia eri värejä.
Paras suudelma ikinä!
Se oli kuin jostain elokuvasta, mutta totta.
Zayn irrottautui ja lepäsi päätään otsallani, katsoen silmiini, kunnes kuului äänekäs yskäisy ja me molemmat käännyimme ovelle päin, josta se oli tullutkin.
Siellä oli kaikki pojat plus joku mies, joka näytti olevan viiskymppisillään.
Harry ja Louis näyttivät vihaisilta ja surullisilta, Niall taas hämmentyneeltä ja se mies ja Liam näyttivät kaikilta noilta.
Voi ei! Kohta Liam lähettää minut takaisin Suomeen ja sen olisinkin voinut jo arvata. Siis tämähän oli liian hyvää ollakseen totta.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Sori, lyhyt luku, mutta Woohoo kesäloma vihdoin ja päivitän varmaan nyt enemmän, koska nyt ollaan vähä päälle kaks kuukautta vapaina, joka sais ollq kyllä lämmin, mutta nyt vähäks aikaa heippa ja äänestäkää, kommentoikaa ja ennen kaikkea LUKEKAA!

~Essi