Murskattuja Unelmia (Tauolla)

Luku 1.

Piip... Piip... Piip...

Ugh! Mikä tuo ärsyttävä piipitys on?!

Miksi en voi avata silmiäni?

"Kuinka hän voi tohtori?" Kuulin isäni äänen ja TOHTORI!!!! EIII!!!

MIKSI EN VOINUT VAIN KUOLLA VAI OLENKO MYÖS LIIAN HUONO JUMALALLEKIN!!!! TIETYSTI OLEN! EI KAI KUKAAN HALUA TÄLLÄISTÄ IRVIKUVAA!

Sain silmäni viimein auki ja tunsin heti viiltävän kivun joka puolella kehoani. Inahdin pienesti kivusta ja kaikkien silmät huoneessa kääntyivät minuun.

"Mac!!!" 12-vuotias veljeni huutaa ja ottaa minut tiukkaan haliin. Halaan heti takaisin ja tunnen hänen kuumat kyyneleensä olkapäälläni.

En juuri sillä hetkellä välittänyt siitä kivusta, joka kulki läpi kehoni ja kun nostin katseeni ylös, näin huonosti, koska kyyneleet olivat sumentaneet näköni, näin perheeni, joilla kyyneleet vierivät pitkin heidän poskiaan. En halunnut aiheuttaa heille kipua tai surua mutta en vain kestänyt enempää.

Tiukensin otettani veljestäni, Joshista. Sillä hetkellä aloin ajattelemaan, kuinka paljon halusin silloin pitää sisaruksistani ja vanhemmistani kiinni, silloin kun viimeisen kerran olisin voinut.

Kyyneleet polttivat silmissäni, mutta en ole vieläkään ole antanut yhdenkään pudota ja vieriä pitkin poskeani, koska äitini aina sanoi, että olen hänen rohkea, pieni soturi, jota ei maahan noin vain viedä. Sen jälkeen, kun hän oli sanonut noin ensimmäisen kerran, en ole antanut yhdenkään nähdä minun itkevän ja nähdä, kuinka hauras oikeasti olen. Olen elänyt vain sen jälkeen vain yhden periaatteen mukaan ja se on "Älä näytä heikkouksiasi vihollisellesi", mutta kun masennuin näin pahasti. En silti koskaan itkenyt vaan kirjoitin ongelmani päiväkirjaani ja päästänyt kaiken kivun ranteisiini, reisiini, nilkkoihini ja vatsaani, joissa oli nyt kaikissa side.

"Miksi?" 16-vuotias pikkusiskoni, Amanda kysyi, katsoen minua, kun istuin sairaalan sängyllä, halaten veljeämme, samalla kun 23-vuotias isoveljeni, Michael ja vanhempani itkivät ja kuuntelivat tarkasti, mitä minulla olis seuraavaksi sanottavaa.

Päästin irti Joshista ja katsoin perhettäni, suu auki ihan niinkuin olisin juuri sanomassa jotain, mutta ääntäkään ei kuulunut. Silloin kyyneleeni pääsivät vapaiksi ja yritin änkyttöö jotain vastaukseksi. "A-ant-takaa an-antee-eksi. E-en ha-halun-nut tä-tätä, mu-mut-tta e-en va-vai-vain ke-kestä-nyt si-sitä e-enää. Su-suru, Tus-tuska ja kai-kaipaus va-vaan ve-vei-vät val-lan. Pli-iis ä-älk-ää vi-vihat-ko mu-mua." En yhtään tiedä, saivatko he mittän selko tuosta änkyttämisestä, mutta mitä minä sille voin, että kaikki 13 vuoden murheet ja tuskat viimein pääsevät valloilleen.

Joo, ehkä en olisi tässä, jos olisin vaan puhunut jollekkun, mutta en halunut kenenkään pitävän minua heikkona ja heiveröisenä ihmisenä.

Michael tuli luokseni ja otti minut lämpimään, suojelevaan haliinsa. Hän ei ollut pitkään aikaan pitänyt minua tällä tavalla.Tajusin, että en ollut pitkään aikaan tuntenut näin turvassa olevalta, kuin mitä nyt olen.

"Shh, kaikki on kunnossa. Sä tuut kuntoon. Shh." Hän suukotti päätäni ja keinutti minua eteen ja taakse, yrittäen saada minut rauhoittumaan. Ja se kyllä onnistui, jonkin ajan päästä.
"Anteeksi, mutta voitteko poistua vähäksi aikaa, että voimme katsoa, missä kunnossa MacKenzie on?" Tohtori kysyi, kun sisälle tuli pari hoitajaa. "Totta kai", isäni sanoi. Mike suukotti vielä kerran päätäni ja lähti sitten huoneesta.

"Minkälainen olo Mac? Olen tohtori Smith ja muistatko kaiken, mitä tapahtui sinä iltana, kun sinut tuotiin tänne?" Tohtori Smith sanoi ja katsoi minua huolestuneesti.
"Ihan ok. Ja en sen jälkeen, kun hyppäsin." Sanoin loppu osion, kuin se olisi ollut maailman selvin asia.

"No, perheesi löysi sinut rannalta puoli vuotta sitten melkein kuolleena ja jos he olisivat tulleet vähän myöhemmin... niin et olisi enää tässä. Näkemässä, kuinka paljon perheesi oikeasti rakastaa sinua." Hän sanoi ja jatkoi "He ovat käyneet täällä joka päivä ja viikonloppuisin veljesi ja siskosi ovat jopa nukkuneet täällä, odottamassa sinun heräämistäsi. He eivät luopuneet toivosta ja yrittivät saada sinut hereille juttelemalla ja monella muulla tavalla." Se sai pienen hymyn huulilleni ja pienen kyyneleen vierähtämään poskeani pitkin. Tohtori Smith pyyhkäisi sen pois peukalollaan ja katsoi silmiini hymyillen.

"Jos annat meidän tehdän pari testiä ja niistä tulee hyvät tulokset,saatat päästä pois täältä jo huomenna, mutta lupaathan minulle, että et tee tätä enää ikinä ja käyt terapiassa säänöllisesti Englannissa, jossa saat uuden alun." Hän sanoi ja hymyili aidosti. Hän on ehkä paras lääkäri, mitä koko Suomesta voisi ikinä löytää, mutta mitä hän puhui uudesta alusta ja Englannista?

"Mitä ihmettä tarkoitatte 'uudella alulla' ja 'Englannilla'?" Kysyin ja sain vastaukseksi vain "Pian näet".

Kun he olivat tehneet testit, Smith meni puhumaan perheelleni, mutta 'uusi alku' jäi mieleeni ja en pystynyt lopettaa sen ajattelemista.

Olin niin ajatuksissani, että en kuullut perheeni tulevan huoneeseen. "Kulta, kaikki kunnossa?" Äitini kysyi heleällä äänellään ja se sai minut ulos mielestäni takaisin oikeaan maailmaan. "Umm.. joo, mutta mitä tohtori tarkoitti 'Uudella alulla'?" Kysyin ja katsoin äitiäni hämmentyneesti.

"Olemme ajatelleet, että jos pystyisit aloittaa yliopiston Englannissa serkkusi luona ja että voisit tutustua uusiin ihmisiin. Niin, että uusi alku." Äiti sanoi ja katsoi minua säälivästi.
"Milloin mun pitäisi lähteä?" Kysyin ja äitini katsoi minua vieläkin vähän säälivästi.
"Jos pääset huomenna jo pois niin.. oisikohan ensi viikolla, mutta totta kai me voimme soitella päivittäin, koska minä ainakin haluan tietää, kuinka pikku tyttöni pärjää niin isossa kaupungissa kuin Lontoo." Hän sanoi ja silmäni suurenivat shokista. Sanoiko hän, että minun pitäisi lähteä jo ensi viikolla?

"Miks?" Kysyin ilman, että tiesin sen edes tulevan suustani.

"Kulta, me tiedämme, että et viihdy enää Suomessa ja sinä osaat puhua englantia paremmin kuin monet muut tuttumme. Sinä olet aina halunnut muuttaa sinne ja emme voi sinun muuttaa omilleen sinne tämän jälkeen. Minä lupaan, että Liam pitää sinusta hyvää huolta ja että tulet pitämään hänen kavereistaan. Plus he kaikki asuvat yhdessä, että he pitävät kaikki sinusta huolta."

"Kuinka monta kämppistä sillä on?" Kysyin isältäni ja en ennen edes ole tavannut Liamia, että minulla ei ole mitään hajua, kuka hän on.

"Neljä ja kaikki ovat poikia", hän vastaa ja taas silmäni suurenevat shokista.

"Siis minun pitäisi mennä asumaan viiden jätkän kanssa, jotka saattaa olla pervoja tai ei, sen jälkeen, mitä yritin aiheuttaa itselleni? Eikö perheen pitäis olla tukena justii sillo, ku sitä tarvitaan, eikä lähettää pois, ellei sitte jonnekin hoitoon? Ei minnekkään poikien luo?" Yritin udella, jotain mikä ehkä saisi heidät muuttamaan mielensä, mutta äidilläni oli kasvoillansa niin tiukka ilme, joka tarkoitti hänen olleen päättäneen mielensä.

Mahtavaa... Olen sata prosenttisen varma, että ainakin yksi on pervo.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Okei, tossa oli eka luku ja toivottavasti nautitte siitä, mutta en vielä tiiä, kuinka usein päivitän tätä. Iloista päivää kaikille! :)