My rebel with a halo (Justin Bieber)

Luku 1.

Maya

Mä astelin mustapukuisten ihmisten virrassa, seurasin meille tarkoitetun tien mutkia tunnollisesti eteenpäin astellen, kädet tiukasti nyrkkiin puristettuina. Seurasin turtana sivusta, kun mahonkinen arkku laskettiin hautaan, liikutin suutani virsien mukana ja kävin laskemassa ruusuisen kukkaseppeleen arkun päälle lukuisten muiden seuraksi. Mä en itkenyt - toisin kuin vieressäni hihaansa parkuva kaksoissiskoni Mila - mä vain olin hiljaa aivojeni sisäisessä horrostilassa, tunnoton sekä sisältä että ulkoa. En voinut kuin katsella oman isäni hautaamista lasisten, kyyneleenläpäisemättömien silmieni takaa tuntiessani muiden hautajaisvieraiden säälintäyttämät katseet selässäni. En voinut juosta miehen syliin ja kertoa siitä, kuinka pojat olivat varastaneet multa värikyniä eskarissa, eikä tuo voinut enää lohduttaa mun silloin niin viatonta mieltä (niihin aikoihin en omannut aavistustakaan siitä mitä muuta menetettävää mulla oli kuin ne värikynät) karkeilla ja My Little Pony -jaksoilla kermavaahtokaakaolla höystettynä.

Mun elämässä isä oli ollut melkein ainut niistä asioista, joita Mila ei ollut onnistunut ryöväämään multa omalla täydellisyydellään ja sen monilla sivuelementeillä, ja nyt se oli poissa. Isä oli poissa. Mun sydämen monta kertaa läpäissyt tikari löysi uuden tien itsensä kääntämiseen tutun, mua kahtia hajottavan ajatuksen hiipiessä takaisin - jos se edes koskaan oli lähtenyt - mun avonaisten, hunajablondien hiusten suojaamaan aivokeskukseen, johon se jäi pyörimään ja aiheuttamaan mielipahasignaaleja joka puolelle mustaanverhottua kehoani. Isä oli poissa ja se oli mun syy.

"Maya" , ah niin rakkaan sisareni ääni katkaisi mun flashbackin terävämmin kuin viikatemiehen teräase vanhuksen kaulan tuon astuessa tuonelan porteista sisälle. Puhuessaan tyttö napsautti täydellisiä rakennekynsiään naamani edessä yrittäessään saada mun huomion kääntymään itseensä.

"Joo?" käännyin hymyilemään kauniimmalle puoliskolleni yrittäessäni päästä nykyhetkeen.

Hautajaiset olivat olleet toukokuussa, kolme kuukautta sitten. Surujuhlien jälkeen äiti oli työntänyt mut ja Milan yhdelle meidän kesähuviloista Karibialle, lähtenyt itse hukuttautumaan töihinsä (mun käsityksen mukaan ainut, mihin tuo oli hukkumassa oli liiallinen vodka) ja jättänyt meidät kodinhoitajien armoille kuumalle saarelle pääsemään yli siitä faktasta, että kun me palattaisiin kotiin, isää ei enää olisi.

"Me ollaan täällä."

Naisenalun sanat kuultuani tajusin vilkaista ulos pysähtyneen auton tummennetuista ikkunalaseista, joista tosiaan näkyi tuttu, miljoonataloja reunoillaan kantava katu. Räpläsin auton oven auki, moikkasin kuljettajaa - Mila ei alentuisi sellaiseen - ja asetin ballerinani Calabasasin asfaltille, jonka viime kesänä tasattua pintaa pitkin astelin meidän perheen miljoonatalon ovelle. Näpyttelin ulkomuistista koodin sitä vaativaan numerolaitteeseen ja työnsin itseni ovenraosta eteishalliin, ottaen puolikkaita juoksuaskeleita koko sen jumalattoman pitkän matkan keittiöön yrittäessäni välttää yhtäkkistä tunnemyrskyä, joka saattaisi levitä täyden kaaoksen aiheuttavaksi hurrikaaniksi sekunneissa, jos mun silmiin osuisi jotain muistoja herättävää.

Karibialla oli ollut helppo olla. Ei ollut mitään kotoisia tekijöitä, jotka saattaisivat laukaista liiallisen isän ajattelemisen ja tuhota mun mielenterveyttä pala palalta syyllisyyden nakertaessa sisälläni. Oli vain minä, aallot ja ranta. Niin ja tietysti margaritashottejä bikineissään vetävä Mila, joka veti puoleensa jokaisen rannalle eksyneen surffaripojan, joiden auringon vaalentamia hiuksia tyttö oli pörrötellyt antaumuksella hurmattuaan heidät leveällä hymyllä ja sillä luontaisella vetovoimalla, josta Jumala oli tiputtanut sata prosenttia tuon kuppiin ja jättänyt mulle jämäpalat.