Love is a bird || BC Fanfict

27. Ahdistaa?

⚠️TW⚠️

Niko :

Kävelen kohti treenistä. Psykiatria käynti loppui juuri. Ihmiset väittivät että se on hyväksi minulle. Ja vitut!

Tuntuu että koko paska aiheutti vielä pahempaa oloa.

En minä edes ikinä halunnut tätä. Ihmiset väittivät että yritin tappaa itseni ja potkivat minut tuonne. Se oli vahinko, ei sen pitänyt mennä niin pitkälle. Miksei kukaan ymmärrä?

Tuntuu että ajatukset pyörivät kuin pesukone pääni sisällä, eikä kone koskaan ole valmis.

Ahdistus tuntuu kasvavan sekunti sekuntilta suuremmaksi. Olen aivan hukassa enkä tiedä mitä helvettiä mun pitäs tehä. Vaikka mielessä pyörii tuhat asiaa samaan aikaan, pystyn silti erottamaan yhden äänen. Äänen joka käskee vetää ranteet auki. Tiiät että se helpottaa. Sitä se jankkaa. Pelottavinta on se miten oikeassa se on. Miten sää todella tiiät että se helpottaa. Miten se tuntuu olevan ainoa pakokeino.

Pelottavaa on myös huomata miten vajoaa koko ajan syvempiin vesiin. Sieltä on vaikeampi nousta mitä joutua. Ja jos on lähelläkään pintaa, joku heittää pommin ja uppoat vielä syvemmälle. Miksei mikään tuu helpolla?

Se joka kirjoittaa tarinaani saakoot haistaa vitut. Tuntuu että hän yrittää tehä kaikesta vain vaikeampaa mua kohtaan. Se on ku kaveri joka puukottaa selkää. Se talloo sut maahan ja räkii päälle. Kusipää.

-

Avaan treeniksen oven avaimilla. Sujahdan sisään huomatakseni ettei kenenkään ääntä kuullu. On aivan hiljaista, vaikka kenkiä ja takkeja löytyy eteisestä. Potkin kengät jalasta ja riisun takin.

Menen peremmälle treeniksen syöväreihin huomatakseni kaikkien olevan äänityskopissa. He ovat selkä minuun päin joten he eivät huomaa minua.

Huokaisen raskaasti ja nostan kädet kasvoilleni. Miten voikaan ahdistaa näin paljoa? Ajatukset taistelevat päässä eikä kukaan näytä saavan tahtoaan läpi. Kyyneleet kohoavat silmiin ja kurkkuun nousee palanen jota ei voi nielaista pois.

Tuntuu että se ääni joka käskee satuttamaan itseään, tekee jotain ylivoimasta läpimurtoa. Vaikka mitä vaihtoehtoja yritän miettiä. On mahdotonta ignoorata sitä ääntä. Se huutaa. Se karjuu. Se käskee. Se pakottaa. Sitä on vaikea olla tottelematta.

Käännän itseni toisinpäin ja lähden vessaa kohti. Menen vessaan jonka jälkeen lukitsen oven. Menen penkomaan kaappeja. Treenikseltä löytyy kaikkea, koska kaikki ovat yöpyneet täällä millon miksiki. Avaan vasemman alakaapin ja näen siellä etsimäni. Partateriä.

Katselen sitä kuin ennennäkemätöntä. En minä tätä halua. Haluan vain mielenrauhan. Haluan ymmärrystä. Asetan terän ranteelleni. Huokaisen ja suljen silmät ennenkuin vedän viillon, toisen, kolmannen.

Kun muitten äänet kantautuu korviin tajuan lopettaa. Katson rannettani josta tihkuu verta. Vanhat viillot menevät piiloon veren takia. Kuinka hyvältä voikaan tämä tuntua. Kaikki viha, ahdistus, pelko, kipu ja paniikki valuu veren mukana olemattomiin.

Avaan hanan jonka jälkeen laitan ranteen veden alle. Tunnen kuinka vesi menee viiltoihin. Irvistän ja vinkaisen kivusta. Vaikka tämä sattuukin näin helvetisti, on viiltojen pakko tyrehtyä.

Kuulen koputuksen ovessa joka saa minut säpsähtämään. "Niko?" Kuuluu Joonaksen ääni. "Niin?" vastaan. Sammuta hanan jonka jälkeen etsin jotain millä voin kuivata käteni. Haavat tihkuttavat edelleen verta jonka myötä menen hieman paniikkiin.

"Kaikki hyvin?" Kuulen Joonaksen kysyvän. "Jep" sanon mahdollisimman rauhassa. Otan vessapaperia ja laitan sitä ranteen päälle. "Avaakko tän oven" tuo sanoo. Vittu!

"Joo venaa hetki" sanon ja heitän paperit roskiin. Vedän hihan alas ja avaan lukon, jonka jälkeen avaan vielä oven. "Oliko sulla jotai tärkeetä?" Kysyn. Joonas katsoo minua hieman pistävästi. "Kaikki hyvin? Niiku ihan oikeesti?" Tuo kysyy. Hänen katseensa muuttuu tiukasta välittäväksi sekunnissa. Nyökkäilen ja hymyilee vastaukseksi.

Huomaan Joonaksen haluavan jutella lisää. Siirrä huolimatta käännän selkäni suunnistaakseni sinne missä loputkin jätkät ovat. Kättä kirvelee mutta olo tuntuu huojentuneelta.

------------

Sanoja : 550