Love is a bird || BC Fanfict

34. Lisää salaisuuksia?

⚠️TW(?)⚠️

Timeskip : viikko

Niko:

Juoksen keskellä Helsingin hieman hämäriä katuja vailla päämäärää. Nukkumatti oli kieltäytynyt minun nukkumasta aamu kuudesta eteenpäin, jonka takia oli tylsyys iskenyt päin naamaa.

Tarkoituksena oli mennä suihkuun mutta sanottaisiinkos näin ettei pääni kestänyt enää itseäni. Ehdin vain vilkaista itseäni peilistä, jonka jälkeen olin jo täyspukeissa eteisessä sitomassa kenkiä jalkaan.

En ole syönyt moneen päivään mitään. Oloni on huono. Silmissä vilisee valopilkkuja vähän väliä. Pari koiran ulkoiluttajaa on tullut vastaan ja kysynyt onko kaikki hyvin. Olen vastannut mahdollisimman normaalisti kaiken olevan hyvin.

Kun päässä jyskyttävä kipu tuntuu ylitsepääsemättömältä, on minun pakko pysähtyä. Jalat täristen jouduin mennä makoilemaan kylmälle asfaltille. Onneksi ihmisiä ei näytä olevan liikkeellä täällä päin Helsinkiä. En ole varma kuinka kauan, tai kuinka pitkästi olen juoksenut.

Pidän silmiä kiinni ja käsiä korvillani, ikään kuin lopettaakseni jyskyttävän kivun. Tietysti onnistumatta. Minun oli pakko mennä makuulteen, koska muuten olisin varmasti kaatunut. Jalat eivät tuntuneet enää kannattelevat kehoani. Muutenkin tuntuu että voisin pyörtyä ihan millä minuutilla tahansa.

"Mitä hittoa sää täällä makoilet" kuulen hatarasti jonkun kysyvän. Lasken kädet korvilta ja raotan silmiäni nähdäkseen puhujan.

Yläpuolellani seisoo Aleksi. Hänellä on Rilla mukana, joka tietysti tuli nuuhkimaan naamaani. Tuhahdan huvittuneena koiran alkaessa nuolla kasvojani. Nousen istumaan vain näkeäkseni pelkkää mustaa.

"Kysymys kuuluu, mitä hittoa sää täällä makoilet?" Kuulen Aleksin toistavan äskön kysytyn kysymyksen. "Tää mesta on ainaki 5 kilsaa kaukana sun himasta" Tuo jatkaa. Vaikka tässä tilanteessa pitäisi olla varmaankin huolestunut, ainoa asia mitä voin kuitenkin tuntea on ylpeys. Lisäksi, olen ollut syömättä monta päivää. Miten en voisi olla ylpeä?

"Mää lähin lenkille ja sit taisin unohtaa ajankulua" totean niinkuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä. Nousen seisomaan vain melkein kaatuakseni uudestaan.

"Herran jumala. Ootko sää kännissä vai mistä hitosta tää kaikki johtuu??" Kuulen Aleksin huolestuneen äänen kysyvän. Hän pitää käsistäni kiinni etten kaatuisi.

"No en ole. Mää kerroin jo miten asia on, lähin lenkille ja unohdin ajankulun. Ei siinä mitään ihmeellisempää" yritän selittää mutta turhaa. Pystyn päätellä pelkästään Aleksin ilmeestä ettei asiani mennyt läpi.

"Nyt me tehää niin että.. Me kävellään tästä Ollille, koska se asuu lähimpänä. Pyydetään voisko se kuskaa meiät sun luokse ja selvitetään tää koko paska" Aleksi toteaa. "Ei tar-" olen kieltäytymästä mutta Aleksi keskeyttää minut. "Ei yhtäkään vastaväitettä" tuo sanoo luoden minuun pistävän katseen.

Mutisen hiljaa jotain ja lähden kävelemään Aleksin vieressä kohti hänen kotiaan. Mitä olen onnistunutkaan taas tekemään..

-

"Herran jumala Niko, mää olin huolesta sekasin!" Joel huudahtaa minun avatessa meille oven. "Mää lähin käymää vaa ulkona" totean.

"Eikä hirvee terveelliseltä näyttäny." Tuhahtaa Aleksi hieman jopa vihaisena. Teidän hänen kuitenkin olevan pelkästään huolestunut, vaikkakin mielestäni aivan turhaa.

En kuitenkaan voi olla pyöräyttämättä silmiäni. "Mää kerroin miten asia on! Miks ei voi uskoa!?" Ärähdän Aleksille. Potkin kengät pois ja heitän takin naulaan. Olin lähdössä kohti makuuhuonetta, mutta Joel estää aikeeni. "Puhutaan eka" tuo sanoo luoden minuun merkittävän katseen.

Pienen väittelyn jälkeen, istun sohvalla kolmen miehen ympäröimänä. Olli oli päättänyt jäädä juttelemaan, kun Aleksi juorusi tuolle koko jutun. Itse en edes itse tiedä mitä tässä on puhuttavaa. Wau! Niko käy lenkillä! Nyt on paha juttu!

"Mä lähin käyttää Rillaa ulkona mutta sitte mä löysin Nikon makoilevan kadulla monta kilometriä kaukana kotoa" Aleksi kertoo Joelin kuuntelemassa ihmeissään. Minun vain ärsyttää että tästä pitää tehä näinkin iso asia.

"Sit ku kysyin että mitä helvettiä se makoilee täällä, Niko kerto lähtevänsä lenkille ja menettäneen ajankulun" Tuo jatkaa. Itse istun hiljaa sohvalla. Mitä vasta väitteitä minulla voi enää olla? Olen täydellisessä kusessa.

"Mitä hittoa Niko?" Joel kysyy kääntäen hämmentyneen kasvot minua kohti. Tuntuu kuin sanat olisivat juuttuneet kurkkuun kiinni. Ihan sama mitä sanon, joudun selittämään miksi.

"Mulla tuli vähä heikko olo ku en ollu saanu vettä koko aamuna" sanon nopeasti. Eihän se tavallaan ollut edes valhe. "Eiku ei helvetti.. ootko sää ees mitää syöny sitte sunnuntain jälkee?!" Joel huudahtaa järkyttyneenä. Tunnen mahassa muljahtaa inhottavasti ja kaikkien katseet minussa.

Mitä hittoa voin muka sanoa?

"Mikset sää sanonu mitää?" Olli kysyy luoden minuun kysyvän katseen. "M-mä en muistanu itekkää" totean. Tuo oli pahin valhe tälle päivälle. Kyllähän minä muistin, todella hyvinkin.

"Et muistanu? Luulis että nälän tuntis jo siinä vaiheessa" Aleksi toteaa. Näen kaikkien katsovan minua epäilevinä, tiedän tasan tarkkaan mitä he miettivät tällä hetkellä.

"No tässä on ollu nii paljo kaikkee stressaavaa. Varmaa se johtuu siitä" totean hiljaa. Tuokaan ei tavallaan ollut edes valhe. Syömättömyys johtuu myös kaikesta stressistä.

"Mikset sää puhu meille jos sua stressaa? Tai sille sun psykiatrille?" Joel kysyy hiljaa. Vaikka vihaan tuota kysymystä kaikista eniten, tunnen palasen nousevan kurkkuun. En mää voi puhua.

Hiljaisuus valtaa huoneen, kaikki odottavat minun vastausta. Pelkään että jään kiinni siitä etten ole käynyt edes niillä tapaamisilla. Ja jätkille puhuminen nyt vain tuntuu liian vaikealta. Vaikka olen aina voinut puhua avoimesti kaikesta, en siltikään tiedä mitä sanoa. En ole itsekkään varma omista tunteistani, miten voisin silloin kertoa jollekin toiselle niistä?

------------

Sanoja : 785

Muistakaa että ootte täydellisiä kaikin tavoin. Muistakaa syödä ja pitää ittestänne huolta, vitut siitä mitä muut ajattelee 🫶 Take care🩷