Viimein herään muistoistani.
Anoreksia on edessäni, "hienostunut" asunsa yllään.
En ajattele, nousen vain.
Anoreksia näyttää yllättyneeltä, vaikka ei edes omista silmiä, vain ohuen ohuet kulmakarvat, jotka juuri ja juuri näkee.
Potkaisen anoreksiaa lantioon, olen saanut jostakin jalkaani nilkkurit. Korko osuu anoreksiaa täydellisesti siihen kohtaan, mistä hän on ohuin. Kuuluu lasin helähdys, kun se menee rikki. Hahmo katkeaa kahtia, ja osat lentävät maahan, jolloin ne särkyvät miljooniksi pieniksi palasiksi. Suljen silmäni, ja helähtelyn loputtua avaan hitaasti silmäni.
-Tst tst tst.
-Ei kovin kivasti tehty, anoreksian ääni sanoo.
-Unohditko, että elän niin kauan kuin olen osa ajatuksiasi?
Tajuan.
-Paras sitten totutella kuolleena olemiseen, huudan ja käännyn anoreksiaa kohti.
Ajattelen: -Olen hyvä juuri sellaisena kuin olen.
Anoreksian hahmo katoaa.
Jään paikalleni.
Sitten romahdan polvilleni.
Rachel.
Sandra.
Äiti.
Isä.
Jumjum.
Sitten eteeni ilmestyy jokin.
-K-kuolema??!!! Huudan.
-Älä pelk- Kuolema yrittää.
-SANDRAAAAA!! Yritän.
Sandra on töissä.
Mitäköhän helvettiä minä onneton teen.
Hah, taas cliffhanger. Muahahaha >:3
YOU ARE READING
Kaihon Kalvama
Romancejatko-osa kirjalle Ihan sama, oot rakas- mee lukemaan se ennenkuin luet tämän Surullisia tapahtumia, ja lopuksi päästään seuraamaan tapahtumia haamun näkökulmasta. älä lue jos et kestä nössö toi oli sit mun huono vitsi
