Kaihon Kalvama

Luku 4

-Emme olekaan nähneet aikoihin, ääni sanoo se kuvottava hymy loistaen.

Laihat, lähestulkoon olematttomat jalat.

Sentin vahvuiseksi painunut lantio, kuin tiimalasi, jonka voisi särkeä milloin vain.

Mutta ei.

Se ei todellakaan ole helposti särkyvää.

Lantion yläpuolelta koko keho on enintään kymmenen senttiä paksu. Kasvoilla vain huulet, ei silmiä, pieni nenä. Hyvin, hyvin punertavat lyhyet hiukset.

Hei, ENNENKUIN JOKU ALKAA OLETTAMAAN MUSTA, että mulla on joskus ollut anoreksia, HAHHAH ei ole ollut eikä koskaan tule olemaan, tällasta vaan KUVITTELEN sen olevan. Mulle voi tulla yv:llä ihan anonyymisti kertomaan, miltä se oikeesti tuntuu niin osaan kirjottaa asiasta paremmin. ;)

-Mitä sä teet täällä? Kysyn.

-Sitä samaa kuin ennenkin.

-Eli tuhoat mut pala palalta sisältäpäin?

-Ehei, enhän koskaan tehnyt niin, minä PARANSIN.

-Etkä.

-Kiittämättömyys on siis edelleen maailman palkka, ääni sanoo halveksuvasti.

Naisen hahmo mittailee minua ja sanoo:
-Tuodaanko muistoja mieleen?

Tahtomattani mieleeni tulvahtaa paljon muistoja siitä, miten minua kiusattiin.

Tai oikeastaan, voiko sitä sanoa kiusaamiseksi.

Kukaan ei puuttunut siihen esikoulun jälkeen, koska ei yksinkertaisesti ollut todisteita.

Lellitty kultalusikka suussa syntynyt pikku paskiainen.

Joka ei koskaan muuttunut miksikään.

Mutta minä muutuin.

Minä muutuin hirviöksi.

Kamalaksi hirviöksi.

Hän piti minua hauraana.

Olin sitä.

Hän varmaan pitää minua vieläkin hauraana.

Väärin.

Minä.

Olen.

Vahva.

Pieni paljastustuokio minusta itsestäni:
Oon ollu kiusattuna, ja suurin osa kiusaamismuistokohtauksista on oikeasti mun kohalla totta. En kerro mun kiusaajan nimeä täällä, se on varmasti levitelly musta paskaa kaikkialla somessa, en todellakaan valu niin alas kuin se.
Itsetuhoiset ajatukset ei koskaan oo ollu osa mun elämää ja toivottavasti ei koskaan tuu olemaankaan.

Ja tässä pieni muistutus just sulle siellä ruudun ääressä:
Muista uskoo ihmeisiin, niitä tosiaankin tapahtuu, kannattaa vaan oottaa kärsivällisesti. ;)